Hopp til innhold

Libanon

Palestiinalaisten ja israelilaisten välisen konfliktin taisteluja on käyty myös Libanonin alueella, ja libanonilaiset ovat joutuneet maksamaan korkean hinnan naapurimaansa ongelmista. Arabikevään kuohunta Lähi-idässä on uusi haaste edellisestä sisällissodasta toipuvalle Libanonille, sillä ulkoiset ja sisäiset eturistiriidat ovat jälleen nousemassa pintaan.

Päivitetty viimeksi 08.07.2013

Rauhanturvaaja valvomassa niin sanottua "Sinistä linjaa", joka kulkee Libanon ja Israelin rajalla. UNIFIL on toiminut rajalla vuodesta 1974.

UNIFIL:n rauhanturvaaja valvoo Libanon ja Israelin välistä rajaa. Kuva: UN Photo / E. Debebe

Itsenäisyys Ranskasta

Libanon itsenäistyi vuonna 1946. Ennen sitä maa kuului Kansainliiton mandaattialueena Ranskalle ensimmäisen maailmansodan rauhansopimuksen perusteella. Libanon tunnettiin Keski-idän Sveitsinä, ja pääkaupunkia Beirutia kutsuttiin leveiden kävelykatujensa ja ranskalaistyylisen arkkitehtuurinsa takia Keski-idän Pariisiksi. Vain harvat arkkitehtuurin helmet selviytyivät ehjinä Libanonin sisällissodasta, jota käytiin vuosina 1975-1990.

Israelin sisäiset ongelmat ajavat Libanonin sisällissotaan

Libanonin sisällissotaa ei voida tarkastella erillään palestiinalaisten ja israelilaisten välisestä konfliktista. Monet palestiinalaiset etsivät suojaa vuoristoisesta Libanonista kun he pakenivat israelilaisten hyökkäyksiä 40-luvun loppupuolella ja vuonna 1967. Monet asuvat yhä pakolaisleireillä, ja palestiinalaisten pakolaisten lukumäärä on nykyään 10 prosenttia Libanonin väestöstä. Leirit ovat koko ajan olleet tärkeimpiä palestiinalaisen vastarintaliikkeen värväyspaikkoja.

Palestiinan vapautusjärjestö (PLO) perusti varhain armeijan tukikohtia Etelä-Libanoniin, mistä käsin käytiin sissisotaa Israelia vastaan. Kun PLO pakotettiin lähtemään Jordaniasta vuonna 1970, se perusti päämajansa Beirutiin. Toisin sanoen palestiinalaiset olivat näkyvästi läsnä maassa, ja 60-luvun lopulla tämä johti lisääntyvään jännitykseen palestiinalaisten ja libanonilaisten kansallismielisten ryhmien välillä. Falangistit olivat yksi tällainen libanonilainen ryhmä. He olivat peräisin Libanonin suurimmasta kristittyjen ryhmästä, kuuluen niinkutsuttuihin arabiaapuhuviin maroniitteihin.

Palestiinalaisten ja falangistien välisen konfliktin lisäksi 1960-luvulla libanonilaisessa politiikassa kasvoi myös vasemmiston ja oikeiston välinen kuilu. Koko Libanonin itsenäisen historian ajan maan kristitty väestönosa oli hallinnut poliittista elämää. Kristityt olivat niukkana enemmistönä maassa verrattuna maan muihin suuriin kansanryhmiin kuten druuseihin sekä šiia- ja sunnamuslimeihin. Nyt radikaali muslimisiipi halusi asiaan muutoksen. Vasemmistolaiset muslimit liittoutuivat palestiinalaisten kanssa, kun taas falangistit saivat tukea hallituksen armeijalta ja Israelilta. Palestiina-Israel-konflikti kietoutui täten Libanonin sisäisiin erimielisyyksiin, ja 70-luvulla rintamat kiristyivät ja väkivaltaisia yhteenottoja tapahtui yhä useammin.

Sisällissota sai alkunsa tapahtumasta, jossa falangistit iskivät palestiinalaiseen bussiin huhtikuussa 1975. PLO:n johtaja Jasser Arafat yritti pitää PLO:n sodan ulkopuolella, mutta falangistien hyökkäykset palestiinalaisten pakolaisleireihin tekivät sen mahdottomaksi. Tätä seurasi kovia taisteluita useiden osapuolten välillä. Muut maat sekaantuivat konfliktiin, ja erityisesti Syyria ja Israel osallistuivat aktiivisesti sotatoimiin. Syyrialla on perinteisesti ollut paljon vaikutusvaltaa Libanonissa ja sen toiveena on ollut liittää Libanon Syyriaan. Vasta vuonna 1991 Syyria hyväksyi Libanonin riippumattomuuden ja Syyrialla oli joukkoja maassa vuoteen 2005 asti.

Israel osallistui Libanonin sisällissotaan sekä suoraan että välillisesti. Ensiksi se tuki falangisteja materiaalisesti ja sotilaallisesti. Kaksi tunnetuinta joukkomurhaa palestiinalaisten pakolaisleireillä Sabrassa ja Shatilassa, olivat falangistien tekemiä operaatioita, joihin Israelin joukot osallistuivat sulkemalla palestiinalaisten ulospääsyn leireistä. Israel tuki myös Etelä-Libanonin armeija (SLA)–nimistä järjestöä , joka taisteli PLO:ta vastaan Etelä-Libanonissa. Lisäksi Israel hyökkäsi Libanoniin joukkoineen, ensimmäistä kertaa vuonna 1978. YK tuomitsi operaation, ja israelilaiset päättivät perääntyä. Israel teki uuden hyökkäyksen vuonna 1982, ja miehitti sen jälkeen suurta osaa Libanonista vuoteen 1985 asti. YK siirsi raja-alueille valvontajoukkoja. Miehitys synnytti huomattavaa aseellista vastarintaa, ja Etelä-Libanoniin perustettiin muun muassa šiiamuslimilainen ryhmittymä Hizbollah taistelemaan israelilaisia vastaan.

Väliaikainen rauha

Vuonna 1985 israelilaiset päättivät vetäytyä itsemääräämälleen turvallisuusvyöhykkeelle, ja vasta vuonna 2000 he vetäytyivät kokonaan pois maasta. Sisällissodan loppu ajoitetaan usein vuoteen 1990, jolloin niin kutsuttu Tai`fin sopimus astui voimaan, ja eri miliisiryhmien aseistariisunta aloitettiin. Noin 100 000 ihmisen arvioidaan kuolleen tämän 15 vuoden pituisen sisällissodan aikana. Yhtä moni sai elinikäisiä vammoja sodan seurauksena.

Kun sisällissota oli ohi, riisuttiin nämä eri miliisiryhmät aseista. Ainoa ryhmittymä, jota ei saatu riisuttua aseista, oli Hizbollah, josta kasvoi yksi maan suurimmista aseellisista ryhmistä. Hizbollah oli saanut huomattavaa sotilaallista tukea šiiajohtoiselta Iranilta ja Syyrialta. Hizbollah sai myös voimakasta tukea etelälibanonilaisilta, koska se monien vuosien ajan oli tehnyt alueella hyväntekeväisyystyötä ylläpitämällä kouluja ja sairaaloita paikallisväestölle. Vuodesta 1992 lähtien Hizbollahista tuli myös poliittinen puolue ja sillä on nykyään useita edustajia sekä Libanonin hallituksessa että parlamentissa.

Israel reagoi voimalla Hizbollahin toimintaan

Varhain kesäkuussa vuonna 2006 Hizbollah kidnappasi kaksi israelilaista sotilasta. Seuraavien viikkojen aikana Israel vastasi hyökkäämällä Libanoniin sekä ilmavoimillaan että maajoukoillaan. Tämä vastaisku sai paljon kritiikkiä kansainvälisen yhteisön ja YK:n taholta, ja oli useimpien mielestä ylimitoitettu reaktio. 34 päivää kestäneessä sodassa noin 1000 libanonilaista, joista suurin osa siviilejä, menetti henkensä hyökkäyksessä. Vastapuolella noin 40 israelilaista siviiliä ja runsaat 80 sotilasta sai surmansa.

Elokuun puolivälissä YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi päätöslauselman numero 1701, jonka johdosta YK:n jo entuudestaan suuria UNIFIL-joukkoja lisättiin. Tämä operaatio johti konfliktin osapuolten väliseen aseleposopimukseen. Molemmat puolet pitivät itseään konfliktin voittajina. Aselevon jälkeen israelin sotilaskoneet ovat rikkoneet toistuvasti Libanonin ilmatilaa uhmaten maiden välistä rauhansopimusta. Libanonin ilmatorjunta on vastannut toisinaan vastannut ilmatilan loukkauksiin tulittamalla israelilaiskoneita. Myös Hizbollah lisäsi asevoimiaan aivan UNIFIL-joukkojen määräämän rajalinjan läheisyydessä.

Kesällä 2008 Israel ja Hizbollah sallivat taisteluissa kaatuneiden sotilaidensa palautuksen vastapuolelle. Hizbollah palautti kuolleina nämä kaksi kidnappaamaansa sotilasta, ja Hizbollah vastaanotti 200 sodassa kuolleen libanonilaisen sotilaan jäännökset ja viisi vapautettua vankia. Israelin ja Libanonin välinen retoriikka tiukentui jälleen, kun Libanonin hallitus tunnusti Hizbollahin laillisuuden.

Arabikevään vaikutus

Arabikevään aiheuttama kuohunta Lähi-idässä ei aluksi näyttänyt vaikuttavan Libanoniin, sillä maan sisäinen tilanne säilyi suhteellisen vakaana. Silti uhka alueellisten levottomuuksien, erityisesti Syyrian väkivaltaisuuksien leviämisestä myös Libanon rajojen sisäpuolelle tiedostettiin.

Vuoden 2012 aikana Syyrian tilanne on lisännyt Libanonin sisäisten ryhmien, kristittyjen, sunni- ja šiiamuslimien, sekä alaviitien välisiä jännitteitä ja johtanut yhteenottoihin maiden välisillä raja-alueilla. Kahakat ovat levinneet myös Tripoliin ja Beirutiin, jossa al-Assadin kannattajat ja vastustajat ovat ottaneet yhteen väkivaltaisesti.

Alunperin Libanonin hallitus pyrki pysymään puolueettomana Syyrian kysymyksessä eristääkseen Libanonin Syyrian konfliktista. Hizbollah kuitenkin tukee avoimesti Syyrian hallituksen joukkoja ja osallistuu Syyrian sisällissotaan puolustamalla Bashar al-Assadin hallintoa. Sunni-islamia kannattavat ja poliittisesti valveutuneet salafistit avustavat Syyrian oppositiota rahallisesti ja aseellisesti, sekä pyrkivät auttamaan Syyriasta Libanoniin paenneita ihmisiä.

Kesällä 2013 arvioidaan, että Syyriasta Libanoniin on paennut yli puoli miljoonaa ihmistä ja pakolaisten tulva horjuttaa jo valmiiksi kiristynyttä tilannetta. Erityisen ongelmallisen tilanteesta tekee se, ettei Libanonissa ole virallisia pakolaisleirejä ja pakolaiset asuvat paikallisten Libanonilaisten kodeissa. Libanon on pyytänyt kansainvälisen yhteisön apua selvitäkseen yhä kasvavasta pakolaisten määrästä. Libanonin parlamentti päätti siirtää parlamenttivaaleja vuodella epävakaan tilanteen vuoksi.

YK:n rooli

YK:lla on ollut rauhanturvajoukkoja Libanonissa 23.maaliskuuta 1978 lähtien, kun se perusti turvallisuusvyöhykkeen Israelin ja Libanonin väliselle rajalle.

Joukot sijoitettiin alueelle ensiksi turvaamaan Israelin vetäytymistä Libanonin alueelta sopimuksen mukaisesti. YK-joukkojen tuli myös varmistaa, että Libanon saisi haltuunsa maan eteläisen osan. Israel toimi kuitenkin YK:N sopimuksen vastaisesti kun se vuonna 1982 marssi alueella olevien YK-joukkojen läpi ja miehitti Libanonin uudelleen. YK-joukkojen tehtäväksi jäi tuolloin paikallisväestön puolustaminen. Lisäksi YK:n sihteeristö työskenteli saadakseen Israelin vetäytymään miehittämiltään alueilta, ja järjestö päätti jäädä maahan vaikeasta tilanteesta huolimatta. YK oli vetänyt maasta maasta suurimman osan henkilökunnastaan ennen Israelin suurhyökkäystä kesällä 2006 ja jättänyt vain pienen valvontaryhmän alueelle. Tilanne on nyt radikaalisti muuttunut, ja YK on lähettänyt uusia joukkoja alueelle.

Lähde:

Mukana olevat maat

Lue lisää konfliktista Uppsala Conflict Database (englanniksi)

UNA Finland / Suomen YK-liitto © 2017