Hopp til innhold

Palestiina

Israelin valtio perustettiin palestiinalaisten aiemmin asuttamalla maalle vuonna 1948 - palestiinalaisten ja arabimaiden voimakkaasta vastustuksesta huolimatta. Tämän jälkeen palestiinalaiset ja israelilaiset ovat vuosikymmenten ajan ottaneet verisesti yhteen, eikä konfliktiin ole vieläkään näköpiirissä pysyvää ratkaisua.

Päivitetty viimeksi 12.07.2015

Palestiinalaisia pakolaisia pystyttävät YK:n tarjoamia telttoja Khan Yunuksessa Etelä-Palestiinassa 1940-luvun lopulla.

Palestiinalaisia pakolaisia pystyttävät YK:n tarjoamia telttoja Khan Yunuksessa 1940-luvun lopulla. Kuva: UN Photo / R

Sekä palestiinalaiset että juutalaiset ovat lähtöisin Lähi-idästä ja Palestiina on alueena merkittävä molemmille uskontokunnille. Nykyisen Lähi-Idän konfliktin keskeisin kysymys onkin, kummalla osapuolella on historiallisesti katsoen suuremmat oikeudet alueeseen: palestiinalaisilla vai juutalaisilla. Valtaosa juutalaisista häädettiin alueelta noin 70 vuotta jKr. ja kansa levittäytyi ympäri Eurooppaa ja Lähi-itää.

Vuosien ajan juutalisilta kiellettiin pääsy Palestiinaan, mutta uusissa kotimaissaan he joutuivat vainojen ja väkivallan kohteeksi. 1500- ja 1600-luvuilla monet juutalaiset päättivät muuttaa takaisin Palestiinaan eteläisen Euroopan inkvisitiojärjestelmän vuoksi. Koko Palestiinan väestön arvellaan tuolloin olleen lukumäärältään n. 200 000 henkeä, joista juutalaisia oli noin 15 000.

Sionismin nousu Euroopassa

Järjestelmällinen juutalaisten muutto Palestiinaan alkoi vuonna 1882 seurauksena sionismin nousulle Euroopassa.

Sionismi oli poliittinen liike, jonka tavoitteena oli perustaa juutalainen valtio Lähi-itään, juutalaisten historiallisille asuinsijoille. Sionistiliike teki diplomaattisen läpimurtonsa vuonna 1917 Balfourin julistuksen myötä. Julistuksessa Iso-Britannian hallitus lupasi juutalaisille oman valtion Palestiinaan. Osmanien valtakunta, johon myös Palestiina kuului, hajosi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Palestiinasta tuli brittiläinen mandaattialue, mikä vauhditti juutalaisten muuttoa alueelle.

Juutalaisten muuttoliike Palestiinaan johti jatkuviin yhteenottoihin vähemmistönä olevien juutalaisten, arabienemmistön ja brittiläisen mandaattihallinnon välillä. Saksan vuonna 1933 alkaneet juutalaisvainot lisäsivät muuttopainetta, minkä vuoksi arabijohtajat esittivät vuonna 1935 vaatimuksen juutalaisten muuttovirran pysäyttämisestä. Juutalaisia kiellettiin tämän jälkeen muuttamasta Palestiinaan. Koska mikään valtio ei ollut kovin halukas sallimaan juutalaisten maahanmuuttoa, lukuisat juutalaiset päätyivät natsien keskitysleireille. Vuonna 1940 juutalaiset muodostivat kolmanneksen Palestiinan noin puolentoista miljoonan kokonaisväestöstä.

Toisen maailmansodan jälkeen

Juutalaisten muuttoliike Palestiinaan jatkui myös toisen maailmansodan jälkeen, ja juutalaisten kansanmurhan aiheuttaman huonon omatunnon siivittämänä Israelin valtion perustaminen nautti yhä suurempaa kannatusta. Samaan aikaan äärijuutalaiset ryhmittymät, kuten Irgun ja Stern, tarttuivat aseisiin ja hyökkäsivät brittejä ja palestiinalaisia vastaan. Tämä sai joukoittain eri maiden arabivapaaehtoisia sekaantumaan konfliktiin palestiinalaisten puolella ja arabien aktivistiliikkeet tekivät terrori-iskuja juutalaisia vastaan. Tässä vaikeassa tilanteessa Iso-Britannia päätti toukokuussa 1948 luovuttaa mandaattinsa ja jättää Palestiinan ongelma YK:n ratkaistavaksi.

YK suositteli alueen jakamista kahtia

YK suositteli Palestiinan jakamista kahteen osaan siten, että juutalaiset saisivat 54 prosenttia ja palestiinalaiset 46 prosenttia maasta. Juutalaiset hyväksyivät tämän, mutta palestiinalaiset, joita oli 70 prosenttia väestöstä, eivät suvainneet juutalaisen valtion perustamista omana maanaan pitämälleen alueelle. Ennen kuin YK ehti käsitellä asian valmiiksi, julisti Palestiinan sionistinen johtajisto vuonna 1948 Israelin valtion perustetuksi.

Arabimaat pitivät YK:n suositusta ja kansainvälisen yhteisön antamaa tukea juutalaisen valtion perustamiselle petoksena palestiinalaisia kohtaan. Useat maat olivat uhanneet aloittaa sodan mikäli näin tapahtuisi, ja Egypti, Irak, Jordania, Libanon ja Syyria tekivätkin näin. Israel joutui siis käymään välittömästi perustamisensa jälkeen naapurimaitaan vastaan kaksivuotisen sodan, josta se kuitenkin selviytyi voittajana. Sodan loputtua tammikuussa 1949, Israelin hallussa oleva maa-alue oli 21 prosenttia suurempi kuin YK:n ehdottamassa jakosuunnitelmassa. Egypti otti haltuunsa Gazan ja Jordania miehitti niin kutsutun Länsirannan alueen. Palestiinalaiset jäivät ilman omaa valtiota, eikä Palestiinaa ollut enää olemassa.

Palestiinalaisten diaspora alkaa

Kaksivuotisen sodan jälkeen 700 000 palestiinalaista oli paennut Israelin miehittämiltä alueilta. He etsivät turvaa Gazan ja Länsirannikon pakolaisleireiltä sekä naapurimaista Jordaniasta, Syyriasta ja Libanonista. Niin kutsutussa kuuden päivän sodassa vuonna 1967 Israel valloitti Gazan kaistaleen ja Siinain autiomaan Egyptiltä, Jordanialta Länsirannan ja Itä-Jerusalemin, ja Syyrialta Golanin kukkulat. Kuuden päivän sodan aikana Israel siis valloitti koko Palestiinan, minkä seurauksena noin miljoona Länsirannalla ja Gazassa asuvaa palestiinalaisista joutui Israelin hallinnon alaisuuteen.

Palestiinan vapautusjärjestö PLO perustettiin vuonna 1964 ja sitä johti vuodesta 1969 lähtien aina vuonna 2004 tapahtuneeseen kuolemaansa asti Jasser Arafat. Tämä ryhmittymä koostui useista erilaisista vastarintaryhmistä, jotka toimivat vapaan Palestiinan puolesta.

Pakolaisleirit olivat tärkeimpiä palestiinalaisen vastarintaliikkeen värväyspaikkoja. Osa vastarintaliikkeestä syyllistyi lentokonekaappausten kaltaisiin terroritekoihin saadakseen huomiota palestiinalaisten tilanteelle. PLO:n diplomaattinen läpimurto tapahtui vuonna 1988, kun Arafat tuomitsi terrorin käytön itsenäisen valtion puolesta käytävässä kamppailussa. Suurin piirtein samaan aikaan palestiinalainen kansallisneuvosto eli palestiinalaisten pakolaisparlamentti julisti Palestiinan Gazasta ja Länsirannasta koostuvaksi itsenäiseksi valtioksi. Monet maat tunnustivat valtion itsenäisyyden. Palestiinalaisten vaatimus itsehallinnosta ja oman valtion muodostuksesta oli voimistunut jo vuonna 1987, kun Gazan ja Länsirannan miehitetyillä alueilla syttyi kapinoita.

Oslon sopimus

Vuonna 1994 palestiinalaiset saivat tahtonsa läpi ja äänestivät ensimmäistä kertaa omista viranomaisistaan. Samanaikaisesti palestiinalaiset ja israelilaiset viranomaiset neuvottelivat pysyvän ja rauhanomaisen ratkaisun aikaansaamiseksi. 1990-luvulla neuvottelut edistyivät, ja niin kutsutussa Oslon sopimuksessa päästiin yksimielisyyteen siitä, että palestiinalainen valtio perustettaisiin toukokuun 1999 kuluessa. Kahden valtion ratkaisu tarkoitti myös sitä, että palestiinalaiset tunnustivat Israelin valtion olemassaolon. Neuvottelut loppuivat kuitenkin hyvin äkillisesti kun Israelin pääministeri Yitzhak Rabin joutui äärijuutalaisen murhaamaksi vuonna 1995.

Rabinin manttelinperijä Benjamin Netanyahu oli huomattavasti haluttomampi kompromisseihin kuin edeltäjänsä ja hänen astuttuaan virkaan osapuolten suhteet kiristyivät. Kehitys oli samansuuntaista Ariel Sharonin pääministerikauden aikana (2001-2006). Sharonin saatua aivohalvauksen vuonna 2006, tuli Ehud Olmertista Israelin uusi pääministeri.

Rauhanprosessin hyytyminen

Viime vuosien aikana osapuolet eivät ole onnistuneet saamaan aikaan mielekästä keskusteluyhteyttä. Väkivalta on lisääntynyt, eikä varsinaisesta rauhanprosessista voida enää puhua. Osapuolten välinen juopa kasvaa kasvamistaan.

Vuonna 2002 Israel miehitti jälleen Länsirannan alueita, joilta se vetäytyi Palestiinan saadessa 1990-luvun alkupuolella itsehallinnon. Samaan aikaan Israel aloitti kiistanalaisen suojamuurin rakennustyöt. Muuri kulkee koko Länsirannan lävitse, ja on luultavasti rakennettu estämään palestiinalaisia itsemurhapommittajia pääsemästä Israelin puolelle. YK on tuominnut muurin rakentamisen, ja Haagin kansainvälisen tuomioistuimen mukaan muuri on kansainvälisen oikeuden vastainen.

I Mesha på Vestbredden skiller separasjonsbarrieren én familie fra resten av landsbyen. Foto: Ida Jørgensen Thinn

Israelilaisten rakentamaa muuria Meshassa Länsirannalla. Kuva: Ida Jørgensen Thinn

Hamasin nousu

Tammikuussa 2006 palestiinalainen Hamas-järjestö voitti vaalit palestiinalaisten itsehallintoalueilla, ja PLO-puolue Fatah menetti valtansa. Sekä Yhdysvallat että EU olivat asettaneet Hamasin terroristijärjestölistalleen, ja uudet palestiinalaiset viranomaiset saivat nihkeän vastaanoton useimpien länsimaiden taholta.

Kun tämä uusi demokraattisesti valittu hallitus ei saanut kansainvälisen yhteisön hyväksyntää, yritti Hamas perustaa yhteistyöhallituksen yhdessä Fatahin kanssa. Taloudellinen ja poliittinen boikotti kuitenkin jatkui, ja yhteistyöhallitus hajosi. Fatahin ja Hamasin välille syntyi jälleen erimielisyyksiä erityisesti siitä, kumpi saisi hallita turvallisuusjoukkoja ja ottaa vastuun järjestyksen ylläpitämisestä.

Jatkuvat yhteenotot johtivat siihen, että Hamas otti Gazan haltuunsa, kun taas presidentti Mahmoud Abbasin Fatah-puolue oli enemmistönä Länsirannalla. Israel kontrolloi koko Länsirantaa tarkastusasemiensa, tiesulkujensa ja armeijansa avulla. Gaza on edelleen tänä päivänä täysin eristyksissä, ja YK on julkaissut useita raportteja alueen katastrofaalisesta terveys- ja ruokatilanteesta.

Israelin operaatiot Libanonissa ja Golanin kukkuloiden valtaus ovat kuitenkin saaneet myös ymmärrystä osakseen. Erityisesti Yhdysvallat on ollut Israelin tärkeä tukija niin taloudellisesti kuin sotilaallisestikin. 1980-luvulta lähtien kritiikki Israelia kohtaan on kuitenkin lisääntynyt. Erityisesti kritiikki on kohdistunut palestiinalaisten väkivaltaiseen kohteluun näiden itsehallintoalueilla, ja yhä uusien israelilaisten siirtokuntien perustamiseen miehitetyille palestiinalaisille alueille.

YK:n jäsenmaiden suhtautuminen Israelin toimintaan on ollut melko yksimielistä. Pelkästään vuoden 2004 aikana YK:n yleiskokous antoi yli 30 julkilausumaa, joissa Israelin toimintaa kritisoitiin sen laittomasti miehitettämillä alueilla. Israel on kuitenkin jättänyt kritiikin huomioimatta ja onkin nykyisellään maa, joka on jättänyt kaikkein eniten YK:n päätöslauselmia noudattamatta.

Annapolisin konferenssi

Marraskuussa 2007 Yhdysvaltain silloinen presidentti Bill Clinton isännöi Annapolisissa konferenssia, jossa Israel ja Fatah pääsivät yhteisymmärrykseen neuvotteluista. Tavoitteessa epäonnistuttiin, ja koko vuoden 2008 ajaksi Gaza jäi eristyksiin ulkomaailmasta, Hamasin jatkaessa rakettien ampumista eteläiseen Israeliin. Raketti-iskuista ei aiheutunut suuria ihmishenkien menetyksiä, mutta ne ulottuivat kauaksi Israeliin ja aiheuttivat jatkuvaa uhkaa suurelle osalle Israelin väestöä.

Joulukuun puolivälissä 2008 Israelin ja Hamasin välinen hauras aselepo rikkoutui, eivätkä osapuolet onnistuneet pääsemään uuteen sopimukseen. Jouluun 27. päivänä Israel aloitti laajat ilmahyökkäykset Gazaan tuhotakseen raketinammuntaan tarvittavia laukaisualaustoja, ja heikentääkseen Hamasin keskeisiä johtajia. Sisäministeriörakennus ja useat Hamasin toimitilat tuhoutuivat hyökkäyksissä, jotka jatkuivat useita päiviä. 4. tammikuuta aloitti Israel laajan maahyökkäyksen Gazan kaistaleelle. 

2009 alussa rauhanneuvottelut käynnistettiin udestaan Washingtonissa. Neuvotteluijen tavoitteena oli löytää ratkaisut palestiinalaisen valtion rajoihin, Israelin siirtokuntiin sekä Jerusalemin asemaan. Neuvottelut katkesivat kuitenkin pian ja Israel on jatkanut siirtokuntien rakentamista.

2014 Gazassa käytiin jälleen kiivaita taisteluita, kun Israel teki kaistalle mittavan maa- ja ilmahyökkäyksen pyrkimyksenään tuhota palestiinalaistaistelijoiden kalustoa alueella. YK vaati tuolloinkin Israelia lopettamaan voimankäytön välittömästi ja päästämään humanitaarinen apu alueelle. Israel aloitti vetäytymisen Gazasta vasta 2. elokuuta 2014.

Palestinere demonstrerer mot krigen på Gaza i august 2014, og blir møtt med tåregass. Foto: AP/Majdi Mohammed

Palestiinalaisia Gazan sotaa vastustaneita mielenosoittajia vastaan ammuttiin kyynelkaasua elokuussa 2014. Kuva: AP/Majdi Mohammed

Palestiinalaisten haave YK:n täysjäsenyydestä

YK:n pääsihteeri Ban Ki-Moon on useaan otteeseen vaatinut Israelia lopettamaan hyökkäykset palestiinalaisalueille. Sitovan päätöslauselman aikaansaaminen YK:n turvallisuusneuvostossa näyttää kuitenkin edelleen epätodennäköiseltä, sillä neuvoston pysyvällä jäsenellä, Israelia tukevalla Yhdysvalloilla, on neuvostossa veto-oikeus.

Syyskuussa 2011 palestiinalaisten presidentti Mahmoud Abbas jätti YK:n yleiskokoukselle Palestiinan hakemuksen maailmanjärjestön täysjäseneksi. Jäsenyyshakemusta käsitellyt turvallisuusneuvoston komitea ei kuitenkaan päässyt yksimielisyyteen asiasta. Sen sijaan YK:n taide-, kulttuuri- ja tiedejärjestö UNESCO hyväksyi syksyn 2011 yleiskokouksessaan Palestiinan täysjäsenekseen. Tämän seurauksena Yhdysvallat jäädytti rahoituksensa järjestölle. Suomi äänesti UNESCOn yleiskokouksessa Palestiinan täysjäsenyyden puolesta, sen sijaan Ruotsi äänesti jäsenyyttä vastaan.

Den palestinske delegasjonen jubler etter at FNs generalforsamling innvilget Palestina status som observatørstat i FN. Foto: UN Photo/Rick Bajornas

Palestiinalaisdelegaatio juhlii YK:n yleiskokouksen hyväksyttyä Palestiinan tarkkailijavaltioksi. Kuva: UN Photo/Rick Bajornas

Marraskuussa 2012 YK:n yleiskokous äänesti Palestiinan hallinnon tunnustamisesta YK:n tarkkailijavaltioksi. Israelin ja Yhdysvaltojen vastustuksesta huolimatta enemmistö YK:n jäsenmaista puolsi Palestiinan statuksen muuttamista ja esitys hyväksyttiin. Tarkkailijavaltiona Palestiina voi osallistua YK:n yleiskokouksen keskusteluihin ja nostaa syytteitä Haagin kansainvälisessä rikostuomioistuimessa (ICC). ICC:n jäsen Palestiinasta tuli 1. huhtikuuta 2015, ja heti kesäkuussa samana vuonna tuomioistuin vastaanotti Palestiinan ensimmäiset sotarikoksia koskevat todisteet Israelia vastaan. 

2015 mennessä on yhteensä 136 maailman valtiota tunnustanut Palestiinan itsenäisyyden. Tämä edustaa yli 70 prosenttia YK:n jäsenmaista (YK:n jäsenvaltiota on 193). Israel ja Yhdysvallat ovat voimakkaasti kritisoineet palestiinalaishallintoa rauhanprosessin sivuuttamisesta hakemalla itsenäisyytensä tunnustamista YK:n kautta.

YK:n rooli

Ensimmäiset YK:n sotilastarkkailijat lähetettiin Palestiinaan muutama vuosi YK:n perustamisen jälkeen vuonna 1948. Joukkojen tehtävänä oli valvoa Israelin ja sen arabivihollisten välisiä aseleponeuvotteluja. YK:n joukkoja on edelleen Israelissa ja Palestiinassa estämässä palestiinalaisten ja israelilaisten yhteenottoja. Joukot muodostuvat sekä sotilas- ja siviilitarkkailijoista että sotilaista, ja ne pyrkivät estämään palestiinalalaisten ja israelilaisten väliset yhteenotot, suojelemaan siviiliväestöä väkivallalta ja oikeudenloukkauksilta, sekä valvomaan, että rauhansopimuksia ylipäätään noudatetaan. YK:n Israeliin ja Palestiinaan sijoitetut joukot tekevät yhteistyötä Libanonissa ja Syyrissa olevien rauhanturvajoukkojen kanssa.

YK, EU, Yhdysvallat ja Venäjä muodostavat ns. Lähi-idän kvartetin, jonka puitteissa rauhanprosessista Lähi-idässä on tarkoitus neuvotella. Neuvottelut ovat kuitenkin edenneet nihkeästi. Loppuvuodesta 2011 kvartetti asetti ulkoministeri Hillary Clintonin johdolla vuoden 2012 takarajaksi sille, että osapuolten on päästävä sopuun Lähi-idän kysymyksestä, mutta yhteisymmärrystä ei edelleenkään ole saavutettu.

Tammikuussa 2013 YK:n ihmisoikeusneuvoston oli tarkoitus suorittaa ihmisoikeuksien yleismaailmallinen määräaikaistarkastelu (Universal Periodic Review) Israelista. Israel kieltäytyi osallistumassa arviointiin. Määräaikaistarkastelu koskee kaikkia YK:n jäsenmaita vuorollaan ja Israel on ensimmäinen jäsenmaa, joka on kieltäytynyt osallistumasta menettelyyn.

Lähde:

UNA Finland / Suomen YK-liitto © 2017