Hopp til innhold

Burundi

Burundi on köyhä maa, jota tutsien ja hutujen välinen konflikti on leimannut sekä taloudellisesti että sosiaalisesti. Raa'an 12 vuotta kestäneen sisällissodan jälkeen maa on aloittanut vakautusprosessin mutta se on kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

Päivitetty viimeksi 15.06.2013

Et bål bestående av våpen samlet inn fra ulike opprørsstyrker. UN Photo/Martine Perret

Monet vastarintajoukot luopuivat aseistaan vapaaehtoisesti YK-joukkojen valvonnassa. Kuva: UN Photo / Martine Perret

Siirtomaatausta

Burundin väestö koostuu kolmesta kielellisesti ja kulttuurisesti samanlaisesta mutta eriytyneestä ryhmästä: hutuista, tutseista ja twaista. 1900-luvun alussa Ruanda-Urundin siirtomaata hallinneet belgialaiset siirtomaaherrat suosivat tutseja, asettivat heidät maan johtotehtäviin huolimatta siitä, että tutsit olivat selkeä vähemmistö maassa 10-15 prosentin osuudella ja hutuja oli selkeä enemmistö, 85-90 prosenttia. Siirtomaaisännät asettivat eri kansanryhmät toisiaan vastaan vahvistaakseen omaa asemaansa.

Kun maa saavutti itsenäisyytensä vuonna 1962, tutsit kontrolloivat armeijaa ja ottivat täten vallan. Maan ensimmäisenä kuninkaana toimi jo Ruanda-Urundin aikana maata johtanut ja itsenäisyysprosessia edesauttanut Mwami Mwambutsa IV. Hutut eivät kuitenkaan halunneet jäädä ilman vaikutusvaltaa kotimaassaan. He järjestäytyivät erilaisiin vastarintaryhmiin, joista tärkeimmät olivat CNDD-FDD ja PALIPEHUTU. Nämä kaksi ryhmää olivat sen jälkeen voimakkaissa taisteluissa armeijan kanssa. Kapteeni Michel Micomberon johtama hallitus haastoi ja lopulta kaatoi monarkian marraskuussa 1966, jonka jälkeen hutuilta evättiin kategorisesti pääsy hallituksen ja armeijan korkeihin virkoihin.

Etnisten ryhmien valtataistelusta kärsivät eniten siviilit. Keväällä 1972 alkanut hetkellinen hutujen kapina johti nopeasti tuhansien tutsien surmaamiseen. Vastaiskuna tutsi-hallitus aloitti hutujen systeemisen tappamisen tarkoituksenaan "puhdistaa" maa kaikista kapinaan osallistuneista. Syksyyn mennessä pahimpien arvioiden mukaan jopa 200 000 hutua oli tapettu. Vuonna 1987 silloinen tutsi-presidentti Jean-Baptiste Bazaga syöstiin vallasta ja hänen tilalleen nousi vallankaappausta johtanut Pierre Buyoya, tutsi itsekin. Vuonna 1988 uudet levottomuudet, joiden aikana hutuja surmattiin jälleen, Buyoya perusti komitean selvittämään tuona vuonna tapahtuneiden etnisten levottomuuksien syitä ja nimitti muun muassa uuden hallituksen, jossa toimi ensimmäistä kertaa yli 20 vuoteen hutu pääministeri.

Ensimmäiset vaalit ja jatkuva sisällissota

Demokratisoitumisprosessi kulminoitui Burundin ensimmäisiin demokraattisiin vaaleihin järjestämiseen vuonna 1993. Hutu-poliitikko Melchior Ndadayasta tuli tuolloin maan ensimmäinen kansan valitsema presidentti. Helmikuussa 1994, Vain muutamia kuukausia valintansa jälkeen hän ja useat muut korkeassa asemassa olevat poliitikot joutuivat tutsien johtaman armeijan murhaamiksi, ja tutsit ottivat poliittisen vallan uudelleen käsiinsä. Ndadayan seuraajaksi valittiin toinen hutu, Cyprien Ntaryamira, joka kuoli huhtikuussa samanaikaisesti Ruandan Juvénal Habyarimanan kanssa, kun heitä kuljettanut lentokone ammuttiin alas lähellä Ruandan pääkaupungin Kigalin lentokentää. Hyvin toteutetun demokraattisen siirtymän tulokset valuivat hukkaan: murhatyöt ja vallankaappaus käynnistivät useita verisiä hyökkäyksiä sekä hutuja että tutseja vastaan, joissa kuoli arviolta yli 200 000 ihmistä. Sekä armeija että hutu-ryhmittymät syyllistyivät suuriin hutu- ja tutsi-siviilien massamurhiin.

Väkivallan käytön leviäminen niin laajalle johtuu Keski-Afrikan yleisestä tilanteesta näinä vuosina (katso Angola ja Kongon demokraattinen tasavalta). Burundin sota oli aluksi maan sisäinen asia, mutta tilanne muuttui 1990-luvun keskivaiheilla kun Burundin sotaan tuli mukaan useita muita osapuolia. Burundin hallitus liittoutui tutsi-johtoisen Ruandan hallituksen kanssa. Molemmat hallitukset taistelivat yhdessä kapinallisryhmiä, joissa toimi enimmäkseen hutuja, vastaan molemmissa maissa. Lisäksi Burundi teki yhteistyötä tutsi-johtoisen kapinallisliike RCD:n kanssa Kongon demokraattisessa tasavallassa sekä Ugandan armeijan kanssa. Hutu-kapinalliset liittoutuivat samalla tavalla muiden maiden kapinallisryhmien kanssa. Näiden kaikkien liittojen ja rintamien ristitulessa paikallisväestö yritti selviytyä hengissä parhaansa mukaan ja sopeutua maiden välillä kuljeneisiin pakolaisvirtoihin.

Barn plukker bønner i en åker utenfor Burundis hovedstad Bujumbura. IRIN/David Gough

Lasten kärsimys aseellisissa konflikteissa on usein suuri. Nämä pojat keräävät papuja pääkaupunki Bujumburan ulkopuolella. Kuva: IRIN/David Gough

Uudelle vuosituhannelle rauhansopimuksen turvin

Kansainvälisen painostuksen seurauksena tutsi-hallitus ja hutu-kapinalliset allekirjoittivat niin kutsutun Arusha-sopimuksen vuonna 2000. Pierre Buyoya nimettiin presidentiksi siirtymäkauden hallitukseen muun muassa YK:n tuella. Sopimuksen mukaisesti johtoasema siirrettiin vuonna 2003 hutu–kansaan kuuluvalle Domitien Ndayizeyelle. Kapinahenkeä ei saatu kuitenkaan taitettua täysin, koska militantit hutu-kapinallisliikkeet kieltäytyivät allekirjoittamasta sopimuksia ja jatkoivat toimiaan. FDD-ryhmä allekirjoitti rauhansopimuksen vasta marraskuussa 2003, ja FNL vuonna 2006.. FNL:n kapinalliset toimet jatkuivat sopimuksesta huolimatta militantin siiven toimesta. Kun ryhmän johtaja Agathon Rwasa palasi maanpaosta ja ryhmä alkoi perusteellisesti kampanjoida poliittisen tunnustuksen saadakseen, oli sen nimi vielä virallisesti Palipehutu-FNL. Maan perustuslaki ei kuitenkaan salli poliittisilta puolueilta etnisiä viittauksia, joten ryhmä päätti lyhentää nimensä FNL:ksi jotta prosessi etenisi.

Tällä hetkellä maan tilanne on suhteellisen vakaa verrattuna suurimpien etnisten sotien aikaan, mutta edelleen maassa ilmenee väkivaltaisuuksia enemmistöpuolueen CNDD-FDD:n ja FNL:n toimesta, muun muassa poliittisten toimijoiden uhkailua ja murhia. FNL:n johtaja Rwasa vetäytyi julkisuudesta vuoden 2010 presidentinvaalien aikaan opposition boikotoidessa niitä, ja ilmoitti vuoden 2012 lopulla ryhmän jatkavan taisteluita hallituspuoluetta vastaan. Pakolaisleirejä on purettu, ja maahan on palannut yli 450 000 ihmistä, mikä on synnyttänyt myös maan omistajuuteen liittyviä valtavia ongelmia, koska lähes 90 prosenttia maan väestöstä elää maataloudesta. Pitkään jatkuneista konflikteista johtuen maan talous on riekaleina. Burundin rauhallinen tulevaisuus on siis kaikkea muuta kuin turvattu.

YK:n rooli

YK:n rauhanturvajoukot siirtyivät Burundiin ONUB-operaation myötä kesäkuussa 2004. Ne valvoivat aluetta sen jälkeen, kun Afrikan Unionin (AU) joukot poistuivat maasta ja tarkkailijat Arushan rauhansopimuksen noudattamista, riisuivat kapinallisryhmiä aseista ja estivät aseiden salakuljetuksen Burundin naapurimaista. Toukokuussa seuranneen aselevon jälkeen operaatio lopetettiin mutta YK:n läsnäolo maassa jatkoi YK-toimiston (BINUB) kautta, jonka tehtävänä oli tukea maan kehitystä. YK:n rauhanrakennuskomitea PBC, joka perustettiin vuonna 2007, on valinnut Burundin yhdeksi niistä ensimmäisistä maista, joita he haluavat avustaa konfliktin jälkivaiheessa.

 

Vuonna 2010 YK:n itsenäinen ihmisoikeusasiantuntija julkaisi raportin Burundin ihmisoikeustilanteesta, joka osoitti mielipidevapauden ja rankaisemattomuuteen liittyvien epäkohtien pahentuneen muutamassa vuodessa huomattavasti. Vuoden 2011 alussa YK:n turvallisuusneuvosto päätti pienentää entisen YK-toimiston korvanneen uuden toimiston BNUB:n resursseja, mikä näkyy suoraan sen ihmisoikeusvalvonnan kapasiteetissa. BNUB jatkaa edelleen toimintaansa helmikuuhun 2014 saakka päätöksellä, jonka muotoilu ja viesti oli Burundin edustuksen mukaan pettymys, koska se keskittyi käsittelemään maan ihmisoikeustilanteen vaikeuksia eikä huomioinut maan positiivisia kehitysaskelia.

Lähde:

Mukana olevat maat

UNA Finland / Suomen YK-liitto © 2017