[[suggestion]]
Kongon demokraattinen tasavalta

Siirtomaa-aika

Kongon historia länsimaalaisen maailman yhteydessä alkoi synkästi ja väkivaltaisesti. Aina 1870-luvulle asti länsimaiden yhteydet syvällä sisämaassa sijaitsevaan Kongoon olivat kauppapainotteiset, mutta 1870-luvulla Belgian kuningas Leopold II toteutti siirtomaahankkeen, joka aiheutti suurta tuhoa koko alueella. Leopoldin siirtomaayhtiö neuvotteli itselleen siirtomaaoikeudet Kongoon suurilla humanitaarisilla lupauksilla. Ajan myötä maa muuttui tämän johtamaksi raaka-ainetehtaaksi, jonka arvo laskettiin sen tuottamassa norsunluussa ja luonnonkumissa.

Kongolaisista tehtiin maaorjia, joiden raajoja katkaistiin, mikäli he eivät pystyneet keräämään raaka-ainekiintiöitään täyteen. Niskuroijat surmattiin armoa antamatta. Kongon todellisuuden selvittyä kansainvälisesti syntyi mittava kansalaisliike, joka muun muassa kirjailijoiden Mark Twainin ja Joseph Conradin tukemana nosti siirtomaan tilanteen yleiseen tietoisuuteen ja saattoi Belgian valtion suureen häpeään. Leopoldin ajan kuolonuhrien määrää on mahdotonta laskea puutteellisten tietojen takia, mutta arviot liikkuvat muutamasta miljoonasta yli kymmeneen miljoonaan.

Kuningas Leopold myi lopulta alueen Belgian valtiolle vuonna 1908, joka tosin hallitsi siirtomaata tästäkin eteenpäin rautaisella otteella. Belgian valta alkoi murentua vasta 1950-luvulla, ja Leopoldvillen (myöhemmin Kinshasa) mellakat vuonna 1959 johtivat lopulta maan itsenäistymiseen vuotta myöhemmin. Kun belgialaiset vetäytyivät alueelta, he jättivät jälkeensä kauttaaltaan riistetyn maan, jossa oli laajoja sisäisiä konflikteja ja heikko infrastruktuuri.

Kylmän sodan kasvukipuja; diktatuuria ja korruptiota USA:n tuella 

Belgian neuvoteltua kongolaisten puolue-edustajien kanssa oli päädytty sopimukseen maan itsenäistymisestä kesäkuussa 1960. Maan ensimmäiset vaalit pidettiin toukokuussa. Vaalit voittaneen puolueen MNC-L:n johtajasta Patrice Lumumbasta tuli maan ensimmäinen pääministeri ja tämän poliittisesta kilpailijasta Joseph Kasa-Vubusta presidentti. Maa oli poliittisesti epävakaa ja nationalistisille pyrkimyksille altis heti alusta alkaen, ja eteläinen Katanga irtautuikin maasta kolmen vuoden ajaksi. Belgia lähetti maahan armeijan joukkoja ilman Kongon suostumusta, mikä johti Lumumban viralliseen avunpyyntöön YK:n suuntaan.

YK:n turvallisuusneuvosto vaati Belgiaa poistamaan joukkonsa maasta ja perusti Kongon rauhanturvaoperaation ONUCin valvomaan maan itsenäisyyttä ja poliittista rauhoittumista. Monien käänteiden jälkeen presidentti Kasa-Vubu erotti Lumumban, ja tämä kidnapattiin ja teloitettiin olosuhteissa, jotka viittasivat veriteon hyväksyntään ulkovaltojen toimesta. ONUC-operaation mandaatti muutettiin tämän myötä kattamaan myös maan suojelun ulkopuolisilta toimijoilta, tarpeen mukaan voimakeinoin. Operaation aikana YK koki myös suuren menetyksen, kun aseleponeuvotteluihin osallistunut pääsihteeri Dag Hammarskjöld kuoli häntä kuljettaneen helikopterin pudottua maahan Sambiassa.

Presidentti Kasa-Vubu ylensi itsenäisyyden ajan levottomuuksissa Kongon armeijan johtotehtäviin majurikenraali Joseph-Désiré Mobutun. Komentaja Mobutu kaappasi lopulta vallan vuonna 1965, ja hänestä tuli tämän jälkeen voimakas hallitsija, joka johti maataan 32 vuoden ajan. Hän aloitti valtakautensa luomalla yksipuoluejärjestelmän ja teloittamalla tai lahjomalla kaikki poliittiset vihollisena. Vuonna 1971 hän aloitti mittavan afrikkalaistamispolitiikkansa, jonka myötä maan nimi muutettiin Zaireksi. Myös suurin osa kaupunkien nimistä muutettiin. Hän määräsi zairelaiset hylkäämään kristilliset nimensä ja otti itse käyttöön nimen Mobutu Sese Seko. Myös maan talouden kansallistamista yrittänyt Mobutu johti maataan nepotistisesti henkilökulttiaan vaalien ja eli ylellisesti samalla, kun Zairen kansa kärsi köyhyydestä.

Angolan vasemmistolainen hallitus taisteli Neuvostoliiton ja Kuuban tuella Yhdysvaltojen tukemaa kapinallisryhmää UNITAa vastaan. Yhdysvallat piti Mobutua tärkeänä liittolaisenaan Angolan sisällissodassa, joka siihen aikaan oli yksi kylmän sodan taistelukentistä, ja Mobutu käytti tätä polarisoitunutta ilmapiiriä hyväkseen taitavasti.  Myös katangalaiset oppositiojoukot hyökkäsivät Mobutua vastaan juuri Angolasta käsin, ja tämä voitti nämä Belgian, Ranskan ja Yhdysvaltojen tuella. Kiitoksena Yhdysvaltojen sotilaallisesta ja taloudellisesta avusta Kongolle Mobutu antoi UNITAn perustaa tukikohtiaan Zairen alueelle.

Mobutun valtakausi päättyy

Kylmän sodan päätyttyä Zaire ei pystynyt ylläpitämään korruptoituneen hallintonsa status quota pelkällä kommunismin vastaisella diplomatialla. Yhdysvallat menetti kiinnostuksensa köyhään valtioon, ja maan sisäiset levottomuudet lisääntyivät. Mobutu joutui hyväksymään yksipuoluejärjestelmän lakkautuksen pakon edessä mutta teki silti kaikkensa, jotta poliittinen valta pysyisi hänen käsissään.

Burundin sisällissodan ja Ruandan kansanmurhan yhteydessä Zaireen pakeni lähes 1,5 miljoonaa hutua ja tutsia, joiden joukossa oli myös kansanmurhaan syyllistyneitä hutu-militantteja. Militantit olivat edelleen uhka Zairen naapurimaille, ja he hyökkäsivät Ruandaan vuoden 1996 alussa ilman Mobutun väliintuloa. Ruandan reaktiona oli tukea zairelaisia, banyamulenge-vähemmistön tutseja, jotka olivat ryhmittyneet AFDL-nimiseksi oppositioliikkeeksi. AFDL hajotti hutujen pakolaisleirejä Zairen rajalla ja alkoi edetä kohti pääkaupunkia Kinshasaa ilman suurta vastustusta. Mobutuun tyytymättömät sotilaat ja kansalaiset eivät vastustaneet liikkeen etenemistä. Toukokuussa 1997 presidentti Mobutu pakeni pääkaupungista, maa nimettiin Kongon demokraattiseksi tasavallaksi ja sen uudeksi presidentiksi julistautui AFDL:n johtohahmo Laurent-Désiré Kabila.

AFDL:n johtaja Kabila tosin osoittautui yhtä huonoksi vallan jakajaksi kuin edeltäjänsäkin. Hän rikkoi välinsä entisten AFDL:n liittolaistensa kanssa ja menetti nopeasti myös Ugandan ja Ruandan poliittisen tuen. Hän yritti luoda edeltäjänsä tavoin itselleen henkilökulttia ja murhautti valtansa taatakseen poliittisia vastustajiaan, muun muassa AFDL:n johtohahmon Andre Ngandun.

Afrikan ”ensimmäinen maailmansota”

Mobutun syrjäyttämiseen johtanutta kapinaa Kongon ensimmäiseksi sodaksi. Tätä ja tämän jälkeen alkanutta Kongon toista sotaa nähdään kuitenkin usein myös osaksi yhtä suurta konfliktia, josta syttyi vuonna 1998 sisällissota. Tämä sota laajeni Afrikan ensimmäiseksi monikansalliseksi sotilaalliseksi konfliktiksi, jota kutsutaan myös Afrikan suureksi sodaksi. Jo Kabilan johtamat joukot olivat hyvin monikansallisia johtuen hänen naapurimaista saamastaan avusta. Vallanvaihdon jälkeen hän kuitenkin määräsi kaikki ruandalaiset ja ugandalaiset joukot pois maasta. Maan hajanainen oppositio nousi kapinaan Kabilaa vastaan vuoden 1998 aikana pieninä kapinallisryhminä, jotka saivat tukea juuri Kabilan entisiltä liittolaisvaltioilta, Ugandalta ja Ruandalta. Kabila taas nojasi vahvasti Angolan, Namibian ja Zimbabwen apuun. Tästä syystä sotaa on kutsuttu Afrikan suureksi sodaksi, tai jopa Afrikan ensimmäiseksi maailmansodaksi.

 

Sotaa on luonnehdittu yhdeksi uusimman ajan vakavimmista humanitaarisista kriiseistä. Liki neljän miljoonan ihmisen arvioidaan kuolleen, ei niinkään sotatoimien, vaan useimmiten sairauksien ja nälän murtamina. Ulkomaiset maat pääasiallisesti oikeutti sotaan osallistumisensa oman turvallisuutensa takaamisella. Ruandan hallitus perusteli kapinallisten tukemista sillä, että Kabilan hallinto ei ollut onnistunut pysäyttämään hutu-miliisien Interhamwé-järjestöä, joka hyökkäsi Ruandan siviilejä vastaan DR-Kongon tukikohdistaan käsin. Myös Burundi ja Uganda perustelivat väliintuloaan kapinallisryhmien läsnäololla DR-Kongossa. Kabilan onnistui neuvotella avukseen Etelä-Afrikan kehitysyhteisön (SADC) jäsenmaita kesken sodan, koska monilla muillakin oli panoksensa Kongon kohtalossa; Angola halusi tuhota UNITA:n tukikohdat DR-Kongon eteläosassa ja Namibia liittyi Angolan rinnalle, koska UNITA teki yhteistyötä namibialaisten kapinallisten kanssa. Myös Zimbabwe ja Tsad osallistuivat lopulta yhteiseen, Kongon oppositiota vastaan taistelevaan rintamaan.

Turvallisuusintressien lisäksi DR-Kongon runsaat luonnonvarat ovat suurena olleet osatekijänä ulkovaltojen sekaantumiselle sotaan. DR-Kongossa on Afrikan suurimmat timanttivarat, ja juuri levottomalta DR-Kongon itäiseltä alueelta on löydetty suuria määriä koltaania, kobolttia, kultaa ja kuparia. Maan itäosassa onkin sodan varjolla harjoitettu laitonta jalokivien ja mineraalien hyödyntämistä.  Haagin kansainvälinen tuomioistuin (ICJ) asettui tukemaan DR-Kongoa sen Ugandaa vuonna 2005 vastaan nostamassa syytteessä: Uganda tuomittiin maksamaan korvauksia laittomasta itäisen DR-Kongon alueella sotavuosien aikana harjoittamastaan kaivostoiminnasta.  Tämän lisäksi YK on vuosien 2001 ja 2003 raporteissaan todennut angolalaisten, ruandalaisten ja zimbabwelaisten yhtiöiden harjoittaneen laitonta mineraalien hyödyntämistä. Juuri nämä maat ottivat eniten osaa sotatoimiin.

DR-Kongo ja hutera rauha

Vuoden 1999 aikana Kabilan hallituksen joukot olivat päässeet niskan päälle sotatantereella onnistuneiden ilmapommitusten ja kapinallisjoukkojen sisäisten välienselvittelyn takia. Sambian presidentti Frederick Chiluban johtamien pitkäaikaisten neuvotteluiden jälkeen Kongon hallitus ja eri kapinallisryhmät allekirjoittivat niin kutsutun Lusakan sopimuksen vuonna 1999.

Sopimuksessa oltiin yksimielisiä muun muassa siitä, että YK:n tulisi lähettää alueelle rauhanturvajoukkojaan ja että tulee aloittaa eri kapinallisryhmien aseistariisunta ja kongolainen rauhandialogi. Kesti kuitenkin aikansa ennen kuin sopimuksen päätökset siirtyivät konkreettisesti rintamalle, koska kapinallisryhmät jatkoivat vielä keskinäisiä taisteluitaan eivätkä sotimisessa mukana olleet maatkaan vetäneet joukkojaan heti maasta.

Rauhansopimuksen jälkeiset 18 kuukautta eivät tuottaneet toivottuja tuloksia. Vaikka kaikki osapuolet rikkoivat rauhansopimusta, suurimpana syypäänä rauhanprosessin jumittautumiseen pidettiin juuri presidentti Kabilaa, joka omilla toimillaan muun muassa esti YK:n toimintaa maassa eikä ollut muutenkaan sitoutunut rauhandialogiin. Laurent Kabilan valtakausi päättyi lopulta veritekoon hänen henkivartijansa murhattua hänet 16. tammikuuta 2001.

Kongon seuraavaksi presidentiksi valittiin Kabilan jälkeen hänen poikansa, ulkomailla armeijakoulutuksensa saanut Joseph Kabila, joka oli toiminut sisällissodan aikana maan armeijassa esimiestehtävissä. Hän otti välittömästi virkaan astuttuaan sovittelevamman asenteen oppositiota kohtaan ja solmi huhtikuussa 2002 niin sanotun Sun Cityn sopimuksen, johon osallistui maan hallitus ja suurin osa maan puolueista. Sen onnistui vähentää väkivaltaisuuksia, vaikka se ei täysin niitä lopettanutkaan.

Samana vuonna myös YK:n MONUC-operaation aseistautuneet joukot saapuivat maahan, ja marraskuussa ne pystyivät siirtymään Itä-Kongon levottomille alueille. Muut ulkomaiset joukot vetäytyivät maasta vuosien 2002–2003 aikana Kabilan sovittua virallisesti rauhasta Ugandan ja Ruandan kanssa. Joulukuussa 2002 saatiin aikaan kaikkien kongolaisten konfliktin osapuolten hyväksymä sopimus, Global and All-Inclusive Agreement, ja sota sai virallisen loppunsa.

Konflikti pirstaloituu

Presidentti Kabila nimesi siirtymäajan hallituksen kesäkuussa 2003, ja siirtymäajan parlamentti aloitti työnsä elokuussa 2003. Varapresidenteikseen hän nimitti entisiä kapinallisjohtajia. Vuonna 2005 maassa pidettiin kansanäänestys, jonka myötä uusi, jo parlamentin hyväksymä perustuslaki otettiin käyttöön. Kesällä 2006 pidettiin vapaat presidentinvaalit ensimmäistä kertaa vuonna 1960 tapahtuneen Belgiasta irtaantumisen jälkeen. Joseph Kabila voitti opposition ehdokkaan Jean-Pierre Bemban.

Vuonna 2007 Itä-Kongossa alkoi niin sanottu Kivun konflikti, kun maan armeijassa kenraaliksi ylennetty Laurent Nkunda päätti vastustaa hallituksen auktoriteettia ja vetäytyi Pohjois-Kivun maakuntaan. Hänen perustamansa CNDP-ryhmittymä aloitti taistelut Kongon armeijaa vastaan ja syytti MONUC-operaatiota sotarikoksista. Se hyökkäsi myös YK-joukkoja vastaan vuoden 2006 vaalien jälkeen.

Vuonna 2009 käytiin onnistuneet rauhanneuvottelut, kun Kabilan onnistui pidätyttää Nkunda Ruandassa yhteistyössä maan hallituksen kanssa. Hän myös nimitti CNDP-johtaja Bosco Ntagandan korkeaan armeijavirkaan. Tämän myötä suuri osa joukoista sulautettiin Kongon armeijaan.

Keväällä 2013 Ntaganda päätti antautua yhdysvaltalaisille diplomaateille, jotka välittivät hänet Haagin kansainvälisen rikostuomioistuimen eteen kuulemaan syytteitä ihmisoikeusrikoksistaan CNDP-ajoilta. Aiemmin kesällä 2012 Ntagandan entisestä yhteistyökumppanista, sotapäällikkö Thomas Lubangasta, oli tullut kautta aikain ensimmäinen rikostuomioistuimen tuomitsema rikollinen, kun tämä sai 14 vuoden tuomion lapsisotilaiden käyttämisestä vuosina 2002–2003.
Keväällä 2012 väkivaltaa kuitenkin jatkoi CNDP:stä irtautunut M23-kapinallisryhmä. Se ei osallistunut neuvotteluihin, joiden seurauksena 11 Afrikan maata allekirjoitti helmikuussa 2013 sopimuksen. Sopimuksen tarkoituksena oli vakaannuttaa tilanne Itä-Kongossa ja tuoda alueelle viimein rauha.

M23 saatiin kuitenkin lyötyä lopulta marraskuussa 2013. Se allekirjoitti rauhansopimuksen hallituksen kanssa joulukuussa 2013.

Vuoden 2013 sopimuksista huolimatta Kongo on luisunut epävakaampaan suuntaan. Maan tasapaino alkoi horjua uudelleen, kun presidentti Joseph Kabila kieltäytyi vuonna 2016 astumasta syrjään tehtävästään ja lykkäsi vaaleja.

Kabilan päätöstä vastaan on järjestetty mielenosoituksia, joissa on tapettu kymmeniä ihmisiä. Protestointi on herättänyt uudelleen pelot maan luisumisesta sisällissotaan, ja samaan aikaan maassa on puhjennut uusia taisteluita, joista osa aiemmin rauhallisina pidetyillä alueilla.

Vuoden 2016 puolivälissä Kasain alueella puhkesi rajuja väkivaltaisuuksia Kongon armeijan sekä hallitusta vastustavan Kamuina Nsapu -ryhmän välillä.

1,5 miljoonaa ihmistä joutui pakenemaan väkivaltaa ja tuhansia tapettiin. Alueelta on löytynyt joukkohautoja ja siellä on arvioitu tapahtuneen vakavia ihmisoikeusloukkauksia. Vaikka kapina laantui vuonna 2017, Kasain alue on yhä vakavassa humanitaarisessa kriisissä, sillä väkivaltaisuuksien vuoksi viljelijät eivät ole päässeet pelloilleen.

Väkivaltaisuuksia on puhjennut myös muun muassa Iturin maakunnassa etnisten hema- ja lenduryhmien välille sekä Tanganyikan maakunnassa. Yhteensä ainakin 70 aseellisen ryhmän arvellaan toimivan Kongossa.

Kongon humanitaarinen tilanne on heikentynyt nopeasti. Vuonna 2017 sisäisten pakolaisten määrä tuplaantui 4,4 miljoonaan. Vuonna 2018 noin 13 miljoonaa ihmistä tarvitsee humanitaarista apua – niinikään kaksi kertaa enemmän kuin edellisvuonna.

Kabila on luvannut järjestää vaalit joulukuussa 2018. Niiden pelätään aiheuttavan epävakautta, myös siksi, että Kabilan vanhan vastustajan Jean-Pierre Bemban pelätään asettuvan ehdolle. Kansainvälinen rikostuomioistuin tuomitsi Bemban vuonna 2016 sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan, mutta tuomio kumottiin kesällä 2018.

YK:n rooli

YK:n rauhanturvajoukot ovat olleet paikalla Kongossa vuonna 1999 allekirjoitetun Lusakan sopimuksen jälkeen. Joukot valvovat rauhansopimuksen noudattamista sekä vakauttavat ja riisuvat aseista maan itäisiä osia. Nykyisin DR-Kongoon on sijoitettuna yli 16 000 YK-sotilasta, ja yhteensä sen henkilöstövahvuus on yli 22 000. Se on YK:n suurimpia rauhanturvaoperaatioita koskaan. MONUC- ja MONUSCO-operaatiot ovat olleet myös hyvin kalliita operaatioita, koska niiden toteuttaminen vuodesta 1999 alkaen on maksanut jo noin 10 miljardia dollaria.

Toukokuussa 2003 YK:n turvallisuusneuvosto hyväksynnällä toteutettiin EU:n puolustusoperaatio, Ranskan johtama Operaatio Artemis, joka turvasi kolme viikkoa Bunian aluetta, kun Ugandan armeijan joukot vetäytyivät alueelta, joka se piti vakauttaa ennen MONUC-joukkojen saapumista. Kyseessä oli historian ensimmäinen EU:n sotilaallinen kriisinhallintaoperaatio.

MONUC-operaatio menetti paljon tukeaan paikallisväestön keskuudessa, kun joukot eivät pystyneet pysäyttämään CNDP:n sotaretkeä Goman rajakaupunkiin. Sen resurssit eivät olleet muutenkaan riittävät sen paikoittain epäselvään mandaattiin. Pahimmillaan se sai huonoa julkisuutta, kun YK-sotilaita syytettiin seksuaalisen väkivallan käyttämisestä Kongon naisia ja lapsia kohtaan. Operaatio lopetettiin kesällä 2010 ja se korvattiin saman tien uudella vakauttamisoperaatiota (MONUSCO), joka on edelleen toiminnassa. Joukkojen komentajana toimii tällä hetkellä brasilialainen Elias Rodrigues Martins Filho. Operaation johdossa ja YK:n pääsihteerin erityislähettiläänä toimii algerialainen Leila Zerrougui.