Hopp til innhold

Kongon demokraattinen tasavalta

Kongon demokraattisen tasavallan aseistettua konfliktia on kutsuttu Afrikan ensimmäiseksi maailmansodaksi ja unohdetuksi sodaksi. Sota on nimittäin saanut tiedotusvälineissä vain vähäistä huomiota, vaikka sodankäyntiin ovat osallistuneet monet afrikkalaiset maat ja liki neljä miljoonaa ihmistä kuoli sodan seurauksena.

Päivitetty viimeksi 02.07.2013

Familier som har flyktet fra kamper mellom regjeringsstyrker og M23 søker ly på et barnehjem i Goma.Foto: Kate Holt/IRIN

Familier som har flyktet fra kamper mellom regjeringsstyrker og M23 søker ly på et barnehjem i Goma. Foto: Kate Holt/IRIN

Siirtomaa-aika

Kongon historia länsimaalaisen maailman yhteydessä alkaa synkästi ja väkivaltaisesti. Aina 1870-luvulle asti länsimaiden yhteydet syvällä sisämaassa sijaitsevaan Kongoon olivat kauppapainotteiset mutta 1870-luvulla Belgian kuningas Leopold II toteutti siirtomaahankkeen, joka aiheutti suurta tuhoa koko alueella; Leopoldin siirtomaayhtiö neuvotteli itselleen siirtomaaoikeudet Kongoon suurilla humanitaarisilla lupauksilla. Ajan myötä maa muuttui tämän johtamaksi raaka-ainetehtaaksi,  jonka arvo laskettiin sen tuottamassa norsunluun ja luonnonkumin tuotannossa.

Kongolaisista tehtiin maaorjia, joiden raajoja katkaistiin mikäli he eivät pystyneet keräämään raaka-ainekiintiöitään täyteen. Niskuroijat surmattiin armoa antamatta. Kongon todellisuuden selvittyä kansainvälisesti syntyi mittava kansalaisliike, joka muun muassa kirjailijoiden Mark Twainin ja Joseph Conradin tukemana nosti siirtomaan tilanteen yleiseen tietoisuuteen ja saattoi Belgian valtion suureen häpeään. Leopoldin ajan kuolonuhrien määrää on mahdotonta laskea puutteellisten tietojen takia, mutta arviot liikkuvat muutamasta miljoonasta yli kymmeneen miljoonaan.

DR Kongos tidligere diktator Mobuto Foto: UN-PhotoSaw-Lwin-Mobuto

Vuosina 1965-1997 presidenttinä toiminut Mobutu Sese Seko loi Kongosta afrikkalaistamispolitiikallaan Zairen, jossa korruptio ja nepotismi rehotti ja hänen henkilökulttinsa oli maan laki. Kuva: UN Photo/Saw Lwin

Kuningas Leopold myi lopulta alueen Belgian valtiolle vuonna 1908, joka tosin hallitsi siirtomaata tästäkin eteenpäin rautaisella otteella. Belgian valta alkoi murentua vasta 1950-luvulla ja Leopoldvillen (myöhemmin Kinshasa) mellakat vuonna 1959 johtivat lopulta maan itsenäistymiseen vuotta myöhemmin. Kun belgialaiset vetäytyivät alueelta, he jättivät jälkeensä kauttaaltaan riistetyn maan, jossa oli laajoja sisäisiä konflikteja ja heikko infrastruktuuri.

Kylmän sodan kasvukipuja; diktatuuria ja korruptiota USA:n tuella 

Belgian neuvoteltua kongolaisten puolue-edustajien kanssa oltiin päädytty sopimukseen maan itsenäistymisestä kesäkuussa 1960. Maan ensimmäiset vaalit pidettiin toukokuussa, jonka voittaneen puolueen MNC-L:n johtajasta Patrice Lumumbasta tuli maan ensimmäinen pääministeri ja tämän poliittisesta kilpailijasta Joseph Kasa-Vubusta presidentti. Maa oli poliittisesti epävakaa ja nationalistisille pyrkimyksille altis heti alusta alkaen, ja eteläinen Katanga irtautuikin maasta kolmen vuoden ajaksi. Belgia lähetti maahan armeijan joukkoja ilman Kongon suostumusta, mikä johti Lumumban viralliseen avunpyyntöön YK:n suuntaan.

YK:n turvallisuusneuvosto vaati Belgiaa poistamaan joukkonsa maasta ja perusti Kongon rauhanturvaoperaation ONUC:in valvomaan maan itsenäisyyttä ja poliittista rauhoittumista. Monien käänteiden jälkeen presidentti Kasa-Vubu erotti Lumumban, ja tämä kidnapattiin ja teloitettiin olosuhteissa, jotka viittasivat veriteon hyväksyntään ulkovaltojen toimesta. ONUC-operaation mandaatti muutettiin tämän myötä kattamaan myös maan suojelun ulkopuolisilta toimijoilta, tarpeen mukaan voimakeinoin. Operaation aikana YK koki myös suuren menetyksen, kun aseleponeuvotteluihin osallistunut pääsihteeri Dag Hammarskjöld kuoli häntä kuljettaneen helikopterin pudottua maahan Zambiassa.

Presidentti Kasa-Vubu ylensi itsenäisyyden ajan levottomuuksissa Kongon armeijan johtotehtäviin majurikenraali Joseph-Désiré Mobutun. Komentaja Mobutu kaappasi lopulta vallan vuonna 1965 ja hänestä tuli tämän jälkeen voimakas hallitsija, joka johti maataan 32 vuoden ajan. Hän aloitti valtakautensa luomalla yksipuoluejärjestelmän ja teloittamalla tai lahjomalla kaikki poliittiset vihollisena. Vuonna 1971 hän aloitti mittavan afrikkalaistamispolitiikkansa, jonka myötä maan nimi muutettiin (Zaire), kuten myös suurin osa sen kaupungin nimistä. Hän määräsi zairelaisia hylkäämään kristilliset nimensä ja otti itse käyttöön nimen Mobutu Sese Seko. Myös maan talouden kansallistamista yrittänyt Mobutu johti maataan nepotistisesti henkilökulttiaan vaalien ja eli ylellisesti samalla kun Zairen kansa kärsi köyhyydestä.

Angolan vasemmistolainen hallitus taisteli Neuvostoliiton ja Kuuban tuella Yhdysvaltojen tukemaa kapinallisryhmää UNITA:a vastaan. Yhdysvallat piti Mobutua tärkeänä liittolaisenaan Angolan sisällissodassa, joka siihen aikaan oli yksi kylmän sodan taistelukentistä, ja Mobutu käytti tätä polarisoitunutta ilmapiiriä hyväkseen taitavasti.  Myös katangalaiset oppositiojoukot hyökkäsivät Mobutua vastaan juuri Angolasta käsin, ja tämä voitti nämä Belgian, Ranskan ja Yhdysvaltojen tuella. Kiitoksena Yhdysvaltojen sotilaallisesta ja taloudellisesta avusta Kongolle, Mobutu salli UNITA:n perustaa tukikohtiaan Zairen alueelle.

Mobutun valtakausi päättyy

Kylmän sodan päätyttyä Zaire ei pystynyt ylläpitämään korruptoituneen hallintonsa status quo –tilaa pelkällä kommunismin valtaisella diplomatialla. Yhdysvallat menetti kiinnostuksensa köyhään valtioon ja maan sisäiset levottomuudet lisääntyivät. Mobutu joutui hyväksymään yksipuoluejärjestelmän lakkautuksen pakon edessä mutta teki silti kaikkensa, jotta poliittinen valta pysyisi hänen käsissään. 

Burundin sisällissodan ja Ruandan kansanmurhan yhteydessä Zaireen pakeni lähes 1,5 miljoonaa hutua ja tutsia, joiden joukossa oli myös kansanmurhaan syyllistyneitä hutu-militantteja. Militantit olivat edelleen uhka Zairen naapurimaille ja hyökkäsivät Ruandaan vuoden 1996 alussa ilman Mobutun väliintuloa. Ruandan reaktiona oli tukea zairelaisia, Banyamulenge-vähemmistön tutseja, jotka olivat ryhmittyneet AFDL-nimiseksi oppositioliikkeeksi. AFDL hajotti hutujen pakolaisleirejä Zairen rajalla, ja alkoi etenemään kohti pääkaupunkia Kinshasaa ilman suurta vastustusta. Mobutuun tyytymättömät sotilaat ja kansalaiset eivät vastustaneet liikkeen etenemistä. Toukokuussa 1997 presidentti Mobutu pakeni pääkaupungista, maa nimettiin Kongon demokraattiseksi tasavallaksi ja sen uudeksi presidentiksi julistautui AFDL:n johtohahmo Laurent-Désiré Kabila.

AFDL:n johtaja Kabila tosin osoittautui yhtä huonoksi vallan jakajaksi kuin edeltäjänsäkin, rikkoen välinsä entisten ADFL:n liittolaistensa kanssa ja menettäen nopeasti myös Ugandan ja Ruandan poliittisen tuen. Hän yritti luoda edeltäjänsä tavoin itselleen henkilökulttia ja murhautti poliittisia vastustajia, muun muassa ADFL:n johtohahmon Andre Ngandun, taatakseen valtansa.

Afrikan ”ensimmäinen maailmansota”

Mobutun syrjäyttämiseen johtanutta kapinaa Kongon ensimmäiseksi sodaksi. Tätä ja tämän jälkeen alkanutta Kongon toista sotaa nähdään kuitenkin usein myös osaksi yhtä suurta konfliktia, josta syttyi vuonna 1998 sisällissota. Tämä sota laajeni Afrikan ensimmäiseksi monikansalliseksi sotilaalliseksi konfliktiksi, jota kutsutaan myös Afrikan suureksi sodaksi. Jo Kabilan johtamat joukot olivat hyvin monikansallisia johtuen hänen naapurimaista saamastaan avusta. Vallanvaihdon jälkeen hän kuitenkin määräsi kaikki ruandalaiset ja ugandalaiset joukot pois maasta. Maan hajanainen oppositio nousi kapinaan Kabilaa vastaan vuoden 1998 aikana pieninä kapinallisryhminä, jotka saivat tukea juuri Kabilan entisiltä liittolaisvaltioilta, Ugandalta ja Ruandalta. Kabila taas nojasi vahvasti Angolan, Namibian ja Zimbabwen apuun. Tästä syystä sotaa on kutsuttu Afrikan suureksi sodaksi, tai jopa Afrikan ensimmäiseksi maailmansodaksi.

Sotaa on luonnehdittu yhdeksi uusimman ajan vakavimmista humanitaarisista kriiseistä. Liki neljän miljoonan ihmisen arvioidaan kuolleen, ei niinkään sotatoimien, vaan useimmiten sairauksien ja nälän murtamina. Ulkomaiset maat pääasiallisesti oikeutti sotaan osallistumisensa oman turvallisuutensa takaamisella. Ruandan hallitus perusteli kapinallisten tukemista sillä, että Kabilan hallinto ei ollut onnistunut pysäyttämään hutu-miliisien Interhamwé-järjestöä, joka hyökkäsi Ruandan siviilejä vastaan DR-Kongon tukikohdistaan käsin. Myös Burundi ja Uganda perustelivat väliintuloaan kapinallisryhmien läsnäololla DR-Kongossa. Kabilan onnistui neuvotella avukseen Etelä-Afrikan kehitysyhteisön (SADC) jäsenmaita kesken sodan, koska monilla muillakin oli panoksensa Kongon kohtalossa; Angola halusi tuhota UNITA:n tukikohdat DR-Kongon eteläosassa ja Namibia liittyi Angolan rinnalle, koska UNITA teki yhteistyötä namibialaisten kapinallisten kanssa. Myös Zimbabwe ja Tsad osallistuivat lopulta yhteiseen, Kongon oppositiota vastaan taistelevaan rintamaan.

 

Turvallisuusintressien lisäksi DR-Kongon runsaat luonnonvarat ovat suurena olleet osatekijänä ulkovaltojen sekaantumiselle sotaan. DR-Kongossa on Afrikan suurimmat timanttivarat, ja juuri levottomalta DR-Kongon itäiseltä alueelta on löydetty suuria määriä koltaania, kobolttia, kultaa ja kuparia. Maan itäosassa onkin sodan varjolla harjoitettu laitonta jalokivien ja mineraalien hyödyntämistä.  Haagin kansainvälinen tuomioistuin (ICJ) asettui tukemaan DR-Kongoa sen Ugandaa vuonna 2005 vastaan nostamassa syytteessä: Uganda tuomittiin maksamaan korvauksia laittomasta itäisen DR-Kongon alueella sotavuosien aikana harjoittamastaan kaivostoiminnasta.  Tämän lisäksi YK on vuosien 2001 ja 2003 raporteissaan todennut angolalaisten, ruandalaisten ja zimbabwelaisten yhtiöiden harjoittaneen laitonta mineraalien hyödyntämistä. Juuri nämä maat ottivat eniten osaa sotatoimiin.

DR-Kongo ja hutera rauha

Vuoden 1999 aikana Kabilan hallituksen joukot olivat päässeet niskan päällä sotatantereella onnistuneiden ilmapommitusten ja kapinallisjoukkojen sisäisten välienselvittelyn takia. Sambian presidentti Frederick Chiluban johtamien pitkäaikaisten neuvotteluiden jälkeen DR-Kongon hallitus ja eri kapinallisryhmät allekirjoittivat niin kutsutun Lusakan sopimuksen vuonna 1999. Sopimuksessa oltiin yksimielisiä muun muassa siitä, että YK:n tulisi lähettää alueelle rauhanturvajoukkojaan, ja että tulee aloittaa eri kapinallisryhmien aseistariisunta ja kongolainen rauhandialogi. Kesti kuitenkin aikansa, ennen kuin sopimuksen päätökset siirtyivät konkreettisesti rintamalle, koska kapinallisryhmät jatkoivat vielä keskinäisiä taisteluita eivätkä sotimisessa mukana olleet maatkaan vetäneet joukkojaan heti maasta. 

Rauhansopimuksen jälkeiset 18 kuukautta eivät tuottaneet toivottuja tuloksia. Vaikka kaikki osapuolet rikkoivat rauhansopimusta, suurimpana syypäänä rauhanprosessin jumittautumiseen pidettiin juuri presidentti Kabilaa, joka omilla toimillaan muun muassa esti YK:n toimintaa maassa eikä ollut muutenkaan sitoutunut rauhandialogiin. Laurent Kabilan valtakausi päättyi lopulta veritekoon henkivartijansa murhattua hänet 16. tammikuuta 2001.

DR-Kongon seuraavaksi presidentiksi valittiin Kabilan jälkeen hänen poikansa, ulkomailla armeijakoulutuksensa saanut Joseph Kabila, joka oli toiminut sisällissodan aikana maan armeijassa esimiestehtävissä. Hän otti välittömästi virkaan astuttuaan sovittelevamman asenteen oppositiota kohtaan ja solmi niin sanotun Sun Cityn sopimuksen huhtikuussa 2002, johon osallistui maan hallitus ja suurin osa maan puolueista, jonka onnistui vähentämään väkivaltaisuuksia vaikkei täysin niitä lopettanutkaan. Samana vuonna myös YK:n MONUC-operaation aseistautuneet joukot saapuivat maahan ja marraskuussa ne pystyivät siirtymään Itä-Kongon levottomille alueille. Muut ulkomaiset joukot vetäytyivät maasta vuosien 2002-2003 aikana Kabilan sovittua virallisesti rauhasta Ugandan ja Ruandan kanssa. Joulukuussa 2002 saatiin aikaan kaikkien kongolaisten konfliktin osapuolten hyväksymä sopimus, Global and All-Inclusive Agreement, ja sota sai virallisen loppunsa.

Nykyhetki ja tulevaisuus

Kongolesere viser frem valgkortene sine. Foto: UN Photo Myriam Asmani

Kongolaiset äänestyskorttiensa kanssa jonottamassa vaaleihin. Kuva: UN Photo / Myriam Asmani

Maalla on nykyään suuria ongelmia, mutta sen kehityksen suhteen ollaan silti optimistisia. Presidentti Kabila nimesi siirtymäajan hallituksen kesäkuussa ja siirtymäajan parlamentti aloitti työnsä elokuussa 2003. Varapresidenteikseen hän nimitti entisiä kapinallisjohtajia. Vuonna 2005 maassa pidettiin kansanäänestys, joka myötä uusi, jo parlamentin hyväksymä perustuslaki otettiin käyttöön. Kesällä 2006 pidettiin vapaat presidentinvaalit, ensimmäistä kertaa vuoden 1960 tapahtuneen Belgiasta irtaantumisen jälkeen, jotka Joseph Kabila voitti opposition ehdokasta Jean-Pierre Bembaa vastaan.

Vuonna 2007 Itä-Kongossa alkoi niin sanottu Kivun konflikti, kun maan armeijassa kenraaliksi ylennetty Laurent Nkunda päätti vastustaa hallituksen auktoriteettia ja vetäytyi Pohjois-Kivun maakuntaan. Hänen perustamansa CNDP-ryhmittymä aloitti taistelut DR-Kongon armeijaa vastaan ja syytti MONUC-operaatiota sotarikoksista, hyökäten myös YK-joukkoja vastaan 2006 vaalien jälkeen. Myös hallituksen pyrkimykset integroida hallitusti Nkundan joukot maan armeijaan ja vuonna 2008 käydyt rauhansopimusneuvottelut epäonnistuivat aluksi.

Vuonna 2009 käytiin kuitenkin onnistuneet neuvottelut, kun Kabilan onnistui pidätyttää Nkunda Ruandassa yhteistyössä maan hallituksen kanssa ja hän myös nimitti CNDP-johtaja Bosco Ntagandan korkeaan armeijavirkaan. Tämän myötä suuri osa joukoista sulautettiin DR-Kongon armeijaan. Myöhemmin keväällä 2013 Ntaganda päätti myös antautua yhdysvaltalaisille diplomaateille, jotka välittivät hänet Haagin kansainvälisen rikostuomioistuimen eteen kuulemaan syytteitä ihmisoikeusrikoksistaan CNDP-ajoilta.

Yllättävän päätöksen on analysoitu johtuneen joko hänen entisten liittolaistensa uhkailusta tai mahdollisesti painostuksesta Ruandasta, jonka väitetään tukeneen aiemmin Ntagandan johtamaa kapinallisryhmää; M23-ryhmä perustettiin keväällä 2012 ja se jatkoi kapinointia Itä-Kongossa CNDP:n jälkeen. Kesällä 2012 Ntagandan entisestä yhteistyökumppanista, sotapäällikkö Thomas Lubangasta, tuli kautta aikain ensimmäinen rikostuomioistuimen tuomitseva rikollinen, kun tämä sai 14 vuoden tuomion lapsisotilaiden käyttämisestä vuosina 2002-2003.

YK:n johtaman neuvotteluprosessin jälkeen 11 Afrikan maata allekirjoittivat helmikuussa 2013 sopimuksen, jonka tarkoituksena on stabiloida tilanne Itä-Kongossa ja tuoda alueelle viimein rauha. M23-ryhmä ei osallistunut neuvotteluihin, ja sen aiheuttamat taistelut ryhmän kotiseudulla, eritoten Goman kaupungissa, ovat edelleen uhkana alueen siviileille.

YK:n rooli

YK:n rauhanturvajoukot ovat olleet paikalla Kongossa vuonna 1999 allekirjoitetun Lusakan sopimuksen jälkeen. Joukot valvovat rauhansopimuksen noudattamista sekä vakauttavat ja riisuvat aseista maan itäisiä osia. Nykyisin DR-Kongoon on sijoitettuna noin 17 000 YK-sotilasta ja yhteensä sen henkilöstövahvuus on yli 19 000, ja se on YK:n suurimpia rauhanturvaoperaatioita koskaan. MONUC- ja MONUSCO-operaatiot ovat olleet myös hyvin kalliita operaatioita, koska niiden toteuttaminen vuodesta 1999 alkaen on maksanut jo noin 10 miljardia dollaria.

Toukokuussa 2003 YK:n turvallisuusneuvosto hyväksynnällä toteutettiin EU:n puolustusoperaation, Ranskan johtaman Operaatio Artemiksen, jotka turvasi kolme viikkoa Bunian aluetta, kun Ugandan armeijan joukot vetäytyivät alueelta ja se piti vakauttaa ennen MONUC-joukkojen saapumista. Kyseessä oli historian ensimmäinen EU:n sotilaallinen kriisinhallintaoperaatio.

MONUC-operaatio menetti paljon tukeaan paikallisväestön keskuudessa, kun joukot eivät pystyneet pysäyttämään CNDP:n sotaretkeä Goman rajakaupunkiin eikä sen resurssit olleet muutenkaan riittävät sen paikoittain epäselvään mandaattiin. Pahimmillaan se sai huonoa julkisuutta, kun YK-sotilaita syytettiin seksuaalisen väkivallan käyttämisestä Kongon naisia ja lapsia kohtaan. Operaatio lopetettiin kesällä 2010 ja se korvattiin saman tien uudella vakauttamisoperaatiota (MONUSCO), joka on edelleen toiminnassa. Operaation johtaja toimii tällä hetkellä Roger Meece, ja helmikuussa 2013 allekirjoitetun rauhansopimuksen implementointia valvoo pääsihteeri Ban Ki-moonin nimittämänä entinen YK:n ihmisoikeuskomissaari, erityislähettiläs Mary Robinson.

Lähde:

UNA Finland / Suomen YK-liitto © 2017