Hopp til innhold

Norsunluurannikko

Norsunluurannikko oli 1980-luvulle asti yksi parhaiten toimivista ja rikkaimmista Afrikan maista. Valitettavasti taloudellisen taantuman seurauksena maa jakautui ja ajautui konfliktiin. Keväällä 2011 virkaansa astuneella Alassane Ouattaralla on mahdollisuus vakiinnuttaa maa demokraattisesti valittuna presidenttinä, mutta maa on vielä syvästi kahtia jakaantunut

Päivitetty viimeksi 29.05.2013

Maahan on kasattu tuliaseita, joita on luovutettu YK:n Norsunluunrannikon operaation aseistariisunnan yhteydessä Abidjanissa.

YK-operaatio UNOCI on toteuttanut aseidenriisuntaa Norsunluurannikon Abidjanissa. Kuva: UN Photo / Hien Macline

Norsunluurannikko itsenäistyi vuonna 1960, oltuaan Ranskan siirtomaana vuodesta 1893 lähtien. Itsenäistymisen jälkeen maalla oli poliittisesti ja taloudellisesti läheiset suhteet Ranskaan, ja monet ranskalaiset jäivät keskeisiin valtionhallinnon tehtäviin ja myös monien yksityisten ranskalaisten yhtiöiden palvelukseen. Fèlix Houphouët-Boignystä, joka johti PDCI-puoluetta, tuli maan ensimmäinen pääministeri. Muut poliittiset puolueet kiellettiin.

Seuraavien 30 vuoden ajan Norsunluurannikko oli yksi Afrikan rikkaimmista maista, etupäässä kaakaon viennin ansiosta. Maa olikin maailman suurin kaakaon tuottaja. Norsunluurannikolla oli helppo saada töitä ja siirtotyöläisiä saapui alueelle sankoin joukoin. 1980-luvun loppupuolella kuitenkin kaakaon hinta romahti, mikä suisti Norsunluurannikon taloudelliseen taantumaan. Kansan tyytymättömyys kohdistui siirtolaisiin ja hallitukseen, joka katsoi olevansa pakotettu sallimaan vapaat vaalit ja monipuoluejärjestelmän.

Maan isä Houphouët-Boigny kuoli joulukuussa 1993. Kuolemaa seuranneessa poliittisessa valtataistelussa monet puolueet hyödynsivät nationalismia lisätäkseen kannatustaan. Tämä oli jyrkkä vastakohta Houphouët-Boignyn pyrkimykselle tietoisesti välttää eri kansanryhmien asettamista toisiaan vastaan. Useat poliitikot vaativat, että vain ivoriaanit (Kultarannikon asukkaat) voisivat omistaa maata ja äänestää vaaleissa. He myös väittivät, että pohjoisen suuret muslimiryhmät eivät voineet kutsua itseään ivorianeiksi, ja pian sekä muslimit että siirtotyöläiset menettivät omistus- ja äänestysoikeutensa. Tämän seurauksena eri etnisten ja uskonnollisten ryhmittymien välinen jännitys lisääntyi. Monet siirtotyöläiset valitsivat takaisinmuuton omaan kotimaahansa. Sama koski myös pakolaisia, etupäässä liberialaisia, jotka olivat paenneet omassa maassaan riehuvaa sisällissotaa Norsunluurannikolle. (katso Liberia)

Ranskan rooli Norsunluurannikolla on edelleen suuri: maat ovat muun muassa olleet tiukassa puolustusyhteistyössä vuodesta 1961 lähtien. Tämä on taannut Ranskalle vapauden pitää omia sotilasjoukkojaan maassa. Sisällissodan puhjettua vuonna 2002 nämä Ranskan joukot puolustivat Norsunluurannikolla eläneitä ranskalaisia. Ranska on myös osallistui aktiivisesti rauhan välittämiseen Norsunluurannikon hallituksen ja pohjoisen muslimikapinallisten välille. Hallitus allekirjoitti rauhansopimuksen vastahakoisesti maan silloisen presidentin, Laurent Gbabon johdolla vuonna 2003, syyttäen Ranskaa kapinallisten suosimisesta. Vuonna 2004 ranskalaisvastainen tunnelma vahvistui ja useat ranskalaisten omistamat rakennukset joutuivat vandalismin kohteiksi, minkä seurauksena valtaosa maan ranskalaisesta väestöstä muutti pois. Samana vuonna maahan saapuivat myös YK:n rauhanturvajoukot, jotka korvasivat Länsi-Afrikan talousyhteisö ECOWASin joukot rauhansopimuksen toteutumisen tarkkailijoina.

Viime vuosien aikana Gbagbo ja hänen puoluetoverinsa ovat tietoisesti hyödyntäneet ranskalaisvastaista ilmapiiriä pysyäkseen vallassa ja vesittääkseen rauhanneuvotteluja. Tästä on aiheutunut hankaluuksia myös YK:lle, jota Norsunluurannikolla pahansuopaisesti väitetään Ranskan liittolaiseksi. Sen jälkeen kun kansainväliset rauhanneuvottelijat tammikuussa 2006 pyysivät parlamentin hajottamista, vetäytyi Gbagbo puolueensa (FPI) kanssa neuvotteluista, kutsuen rauhanneuvotteluja uussiirtolaistamisprosessiksi, kieltäytyen tekemästä yhteistyötä YK:n kanssa. Gbagbon sotilaalliset kannattajat tuhosivat useita YK-rakennuksia, ja kaikki YK:n järjestöt pakotettiin siirtymään pois maan läntisistä osista.

Kiistellyt vaalit uusien levottomuuksien kipinänä

Maassa aloitettiin hitaasti etenevä aseidenriisuntaprosessi vuonna 2007, jonka osana oli myös pyrkimys järjestää vaalit. Rauhoittumaan päässyt tilanne kärjistyi uudelleen, kun pitkään kaavaillut, ensimmäiset presidentinvaalit sitten vuoden 2002, jäjrestettiin syksyllä 2010. Vaalien toiselle kierrokselle valittiin istuva lokakuun lopussa presidentti Gbagbo ja oppositiojohtaja Alassane Ouattara, joka edusti myös pohjoisia muslimialueita. Ensimmäiset vaalitulokset osoittivat Ouattaran voittaneen Gbagbon mutta heti seuraavana päivänä maan perustuslakineuvosto ilmoitti, että vaalitulokset eivät pidä paikkansa, ja valtiollinen televisio kertoi maan rajojen olevan suljettua ja ulkomaalaisten medioiden olevansa kiellettyjä. Gbagbo julistettiin vaalien voittajaksi ja vaati YK:n rauhanturvaajia poistumaan maasta. Hän kutsui YK:tä "epätasapainon tekijäksi" ja vei läpi virallisen virkaanastujais-juhlallisuudet vaikka YK:n yleiskokous kumosi maan suurlähettilään valtuudet ja tunnisti Ouattaran vaalien virallisena voittajana. 

Maa ajautui väkivaltaiseen konfliktiin Ouattaran kannattajien matkatessa pohjoisesta kohti Kultarannikkoa ja presidentinpalatsia, tappaen Gbagbon kannattajia matkallaan, Gbagbon joukkojen hyökätessä puolestaan aseellisesti Ouattaraa puolustaneita YK- ja Ranskan joukkoja vastaan. Yhä useampi maa kieltäytyi myös tunnustamasta Norsunluunrannikon silloisia suurlähettiläitä, EU jäädytti maan varoja ja afrikkalaiset johtajat pyrkivät edistämään rauhantyötä, Afrikan Unionin nimittäessä kuuden istuvan presidentin paneelin edistämään rauhanneuvotteluita. Noin miljoona ihmisiä oli joutunut jättämään kotinsa paetakseen levottomuuksia joko naapurimaihin tai muualle Norsunluurannikon sisällä.

Gbagbo pidätettiin lopulta 11. Huhtikuussa 2011 pitkän presidentinlinnan saarron jälkeen. Hänet pidätettiin Ranskan ja YK-joukkojen avustuksella ja Ouattaran ottaessa viimein tehtävänsä vastaan toivottiin maan palaavan perustuslailliseen rauhan aikaan. Gbagbo luovutettiin Haagin kansainvälisen rikostuomioistuimelle vastaamaan syytteisiin rikoksista ihmisyyttä vastaan saman vuoden marraskuussa. Hänen kannattajansa hyökkäsivät näinä aikoina toistuvasti maahan Liberian kautta, surmaten myös yhdessä kesäkuisessa iskussaan seitsemän YK:n rauhanturvaajaa, ja YK-lähteiden mukaan he ovat olleet yhteydessä myös Malin sisällissodan osapuolina toimivien islamisti-militanttien kanssa, jotka jakavat pyrkimyksen horjuttaa Ouattaran hallintoa.

Ouattaran valtakauden aikana perustettua totuuskomissiota on syytetty resurssipulasta johtuvasta toimimattomuudesta. Ihmisoikeustoimijat ovat raportoineet hallituksen joukkojen kostoiskuista ja Gbagbon tukijoiden kiduttamisista sekä kritisoineet Ouattaran lupauksia selvittää vaalienjälkeisten levottomuuksien syylliset tasapuolisesti, koska hänen tukijansa ovat säästyneet oikeustoimilta samalla kun yli 140 Gbagboa tukenutta sotilasta ja virkailijaa vastaan on nostettu syytteitä. Myös Haagin tuomioistuimen menettelyä entisen presidentin syytteenluvussa on kritisoitu, koska se osaltaan vahvistaa oikeuskäsittelyiden yksipuolisuutta. Näistä syistä johtuen YK:n rauhanturvaoperaatiota maassa pidetään edelleen tarpeellisena, jotta maan kahtia jakaneiden konfliktien syiden käsittelyä pystytään jatkamaan turvallisessa ympäristössä.

YK:n rooli

YK lähetti rauhanturvajoukkoja Norsunluurannikolle vuonna 2003. Niiden tärkeimpänä tehtävänä oli valvoa puskurivyöhykettä, joka jakoi maan kahtia. YK:n joukot valvovat aseellista tilannetta, turvaavat siviiliväestön turvallisuutta ja tukevat Ranskan joukkoja. Suojeluvastuun periaatteen mukaisesti UNOCI-joukot saivat YK:n turvallisuusneuvostolta valtuuden toimia kaikin mahdollisin keinoin suojellakseen siviiliväestöä aseellisilta väkivaltaisuuksilta. Osallistuessaan Gbagbon vangitsemiseen johtaneeseen operaatioon, joukot kuitenkin ylittivät monen valtion mielestä valtuutuksensa ja muun muassa Venäjän presidentti Dmitry Medvedev on kritisoinut tapahtumia voimakkaasti muistuttaen, ettei YK:n pitäisi valita konfliktitilanteissa puolia.

Keväällä 2013 YK:n pääsihteeri totesi raportissaan YK:n turvallisuusneuvostolle, että totuuskomission työ sosiaalisen koheesion ja sovinnon edistämiseksi on hidasta ja että maan turvallisuustilanne kärsii edelleen muun muassa entisen hallinnon tukijoiden läsnäolosta Liberian rajaseudulla ja aseistariisumisprosessin hitaudesta. Raportti myös huomautti, että konfliktin taustalla olevat kiistat maanomistuksesta ja luonnonvaroista ovat edelleen selvittämättä ja että ihmisoikeusrikoksista ei ole nostettu syytteitä konfliktin molemmille osapuolille vaikka Ouattaran asettama selvityskomissio osoittikin perusteita tälle löytyvän.

UNOCI-operaatio jatkuu turvallisuusneuvoston nykyisillä päätöksiä aina heinäkuuhun 2013 asti. 

Lähde: Uppsala Conflict Database, Aschehoug og Gyldendals store leksikon, FN, BBC

Mukana olevat maat

Lue lisää konfliktista Uppsala Conflict Database (englanniksi)

UNA Finland / Suomen YK-liitto © 2017