Kohti sotaa vai EU:n jäsenyyttä
Vuoden 2022 lopussa Serbian hallitus määräsi armeijan taisteluvalmiuteen. Pohjois-Kosovossa serbiväestö pystytti tiesulkuja ja järjesti mielenosoituksia, jotka näyttivät johtavan aseellisiin yhteenottoihin Kosovon poliisin kanssa. Serbian pääministeri Ana Brnabic sanoi, että Kosovossa olevat Naton joukot ja EU-maiden lähettämät poliisit eivät pysty suojelemaan Kosovon serbejä albaanien väkivallalta. Serbian presidentti Aleksandar Vucic ilmoitti olevansa valmis pyytämään Natolta lupaa saada lähettää Pohjois-Kosovoon Serbian armeijan osastoja.
Kiista leimahti henkilöllisyystodistuksista ja autojen rekisterikilvistä. Kosovon hallitus edellyttää, että kosovolaiset käyttävät Kosovon henkilöllisyystodistuksia ja hankkivat autoihin kosovolaiset rekisterikilvet. Suuri osa serbeistä ei kuitenkaan tunnusta Kosovoa itsenäiseksi maaksi, vaan pitää sitä Serbian maakuntana. Vuonna 2022 noin 50 000 Kosovon serbiä ei suostunut vaihtamaan autojensa serbialaisia rekisterikilpiä kosovolaisiksi.
Kosovon serbit haluavat, että heidän asuinalueillaan myös poliisit olisivat serbejä eivätkä Kosovon albaaneja. Rekisterikilpien vaihtamista koskeneen riidan yhteydessä yli 500 Kosovon serbiväestöön kuuluvaa poliisia ja tuomaria sekä muita virkailijoita erosi kuitenkin tehtävistään. Niinpä Pohjois-Kosovon serbialueilla nyt toimivat poliisit ovat valtaosin Kosovon albaaneja. Tämä on synnyttänyt epäluottamusta väestön ja poliisin välillä. Aseistetut serbit ovat joillakin paikkakunnilla ampuneet poliiseja kohti. Sitten on herännyt pelko, että poliisikin vastaa väkivallalla. EU on lähettänyt Kosovoon yli sata puolalaista, liettualaista ja italialaista poliisia.
Kosovossa toimii YK:n valtuuttama ja Naton johtama kansainvälinen rauhanturvajoukko Kosovo Force (KFOR), johon kuuluu 4000 sotilasta 28 maasta. Rauhanturvajoukossa on myös suomalainen osasto. Vuoden 2023 alussa KFOR-joukot raivasivat Pohjois-Kosovon serbien pystyttämät esteet pois valtateiltä.
Vuoden 2022 lopussa Kosovon pääministeri Albin Kurti haki virallisesti maalle EU:n jäsenyyttä. Serbia esitti hakemuksensa jo vuonna 2012, mutta maata ei ole vielä hyväksytty EU:n jäseneksi. EU on lisännyt ponnisteluja Serbian ja Kosovon välisten erimielisyyksien ratkaisemiseksi. Kummankaan maan jäsenhakemusta ei hyväksytä ennen kuin Kosovon kehitystä haittaavat ja koko lähialueen turvallisuutta uhkaavat jännitteet liennytetään. EU:n jäsenmaista Espanja, Romania, Slovakia, Kreikka ja Kypros eivät vielä ole edes tunnustaneet Kosovoa itsenäiseksi valtioksi.
EU:lla voi olla tärkeä merkitys Kosovon rauhan rakentamisessa. Kosovon väestöryhmien väliset erimielisyydet ovat kuitenkin niin syviä, että niitä on vaikea häivyttää nopeasti. Noin 90 prosenttia Kosovon nykyisistä asukkaista kuuluu albaaniväestöön. He katsovat, että Kosovo on nimenomaan albaaniväestön kotimaa. Kosovon serbialaiset tuntevat kuuluvansa Serbiaan. Serbiassa Kosovoa pidetään edelleen maakuntana, joka on yksi serbialaisuuden sydänmaista. Yli puolet vuonna 2022 tehtyyn kyselyyn osallistuneista Serbian kansalaisista totesi, että he eivät halua Serbian liittyvän EU:n jäseneksi, jos tämä merkitsee, että Serbian on luovuttava Kosovosta.
Kosovon valtion synty
Vuonna 2019 tehdyssä kyselyssä lähes 80 prosenttia Kosovon albaaniväestöstä kannatti liittymistä Albaniaan. Yli puolet Kosovon serbivähemmistöstä ei pitänyt Kosovoa itsenäisenä valtiona, vaan osana Serbiaa. Tällä kannalla on myös Serbian hallitus. Kosovolle on valtava haaste ponnistella eteenpäin pienenä itsenäisenä valtiona, kun suuri enemmistö maan omista asukkaista haluaisi maan kuuluvan joko Albaniaan tai Serbiaan.
1900-luvulla Kosovo oli osa Jugoslaviaa. 1990-luvun alussa Jugoslavia hajosi. Slovenia, Kroatia, Pohjois-Makedonia ja Bosnia-Hertsegovina irtautuivat Jugoslaviasta. Kosovo jäi Serbian maakunnaksi. Muutamia vuosia myöhemmin Kosovon vapautusarmeija aloitti aseellisen taistelun Serbian hallintoa vastaan. Serbia lähetti Kosovoon armeijan joukkoja ja poliiseja. Lisäksi Kosovoon tuli epäsäännöllisiä serbialaisia aseryhmiä. Serbia yritti estää Kosovon itsenäistymisen käyttämällä julmaa väkivaltaa. Miljoona Kosovon albaania pakeni maasta. Vuonna 1999 läntinen sotilasliitto Nato pommitti Serbian joukkoja. Serbialaiset asevoimat vetäytyivät Kosovosta ja YK otti vastuun Kosovon hallinnosta.
Presidentti Martti Ahtisaari johti vuodesta 2006 alkaen YK:n turvallisuusneuvoston toimeksiannosta Serbian ja Kosovon välisiä neuvotteluja alueen tulevaisuudesta. Monien neuvotteluvaiheiden jälkeen Ahtisaari totesi, että Serbian hallituksen ja Kosovon albaanienemmistön näkemykset Kosovon tulevaisuudesta ovat toisilleen vastakkaisia. ”Belgrad on valmis myöntämään Kosovolle itsehallinnon Serbian osana, kun taas Pristina ei suostu mihinkään muuhun kuin täyteen itsenäisyyteen”, Ahtisaari sanoi YK:lle vuonna 2007 antamassaan selonteossa. Ahtisaari korosti, että Kosovon jääminen osaksi Serbiaa ei olisi hyväksyttävä ratkaisu sen jälkeen, kun serbialaisten joukkojen raakuudet Kosovon albaaneja kohtaan olivat aiheuttaneet laajaa kärsimystä ja pakottaneet kansainvälisen yhteisön käyttämään sotilaallista voimaa väestön suojelemiseksi. Ahtisaaren mielestä Kosovon säilyminen Serbian hallinnassa aiheuttaisi väistämättä uuden sodan.
Ahtisaari ehdotti Kosovon itsenäistymistä kansainvälisen yhteisön valvonnassa. Hän huomautti, että Kosovo oli jo vuodesta 1999 alkaen ollut YK:n valvonnassa. Kosovon hallinto oli toiminut Serbiasta riippumatta. Ahtisaari lisäsi kuitenkin, ettei Kosovo voinut pitkällä aikavälillä tukeutua YK:n ylläpitämään hallintoon, vaan maan ja alueen tilanteeseen oli löydettävä rakentava, kestävä ratkaisu. Tämä oli välttämätöntä, jotta Kosovo pääsisi eteenpäin yhteiskuntansa ja taloutensa kehittämisessä. Heikko talous horjutti jatkuvasti yhteiskuntaelämän vakautta. Ahtisaaren suunnitelman tärkeä piirre oli pyrkimys varmistaa vähemmistöjen oikeudet ja turvallisuus Kosovossa. Hän muistutti, että Kosovon serbivähemmistö oli joutunut väkivallan kohteeksi sen jälkeen, kun serbialaiset joukot olivat poistuneet alueelta. Toisaalta Ahtisaari painotti, että Kosovon serbien olisi osallistuttava kosovolaisen yhteiskunnan ja julkisten laitosten toimintaan sen sijaan, että he jättäytyivät niiden ulkopuolelle ja katkaisevat tarpeellisen vuorovaikutuksen Kosovon hallituksen ja albaaniväestön kanssa.
Ahtisaaren suunnitelmassa Kosovo tuli rakentaa monikansaiseksi ja demokraattiseksi yhteisöksi, missä eri väestöryhmien oikeuksia omaan kieleen, kulttuuriin ja koulutukseen oli suojeltava. Suunnitelman mukaan albaani ja serbi olisivat Kosovon kaksi tärkeintä virallista kieltä, mutta myös turkki, bosnia ja romani olisi tunnustettava virallisiksi kieliksi. Kosovon parlamentissa olisi varmistettava vähemmistöväestöjen edustus. Ahtisaaren suunnitelma esitti Pohjois-Kosovon serbienemmistöisille kunnille laajaa itsehallintoa sekä oikeutta saada rahoitusta Serbiasta ja tehdä yhteistyötä Serbian viranomaisten kanssa. Suunnitelma velvoitti Kosovon viranomaisia kunnioittamaan ja suojelemaan Kosovon serbialaista ortodoksista kirkkoa, jolla on suuri merkitys serbialaisessa kulttuurissa.
Ahtisaaren suunnitelma ei tyydyttänyt Kosovon albaaniväestön johtajia eikä Serbiaa. Albaanit pitivät Kosovoa paljon suoremmin kosovolaisen albaaniväestön kotimaana kuin useiden kansallisuuksien yhteisenä valtiona. Serbia ei hyväksynyt ajatusta Kosovon itsenäisyydestä. Vuonna 2008 Kosovo julistautui itsenäiseksi. Vain puolet YK:n jäsenmaista on tunnustanut Kosovon itsenäisyyden. Kosovosta ei ole vielä tullut YK:n jäsenmaata. Suomi tunnusti Kosovon itsenäisyyden vuonna 2008. Kosovon parlamentissa serbeille ja muille kansallisille vähemmistöille on varmistettu omat kiintiöt, jotta vähemmistöillä olisi edustus poliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. Pohjois-Kosovon serbienemmistöisille kunnille ei ole vielä annettu Ahtisaaren ehdottamia laajoja itsehallinto-oikeuksia.
Turkin ja Serbian välissä
Kosovo on ollut suurvaltojen raja-alue ja taistelukenttä. Se on ollut Rooman, Bysantin valtakunnan ja Bulgarian vaikutuspiirissä. 1200- ja 1300-luvuilla Kosovo oli Serbian valtakunnan poliittinen, kulttuurillinen ja uskonnollinen keskus. Se oli serbialaisuuden sydänseutu. Turkkilaisten Osmanien/Ottomaanien armeija voitti serbit vuonna 1389 Kosovon tasangolla Pristinan lähellä käydyssä taistelussa. Kosovo ja sen jälkeen myös Serbia jäivät turkkilaisen vallan alaiseksi.
Slaavilaiset kansat ja heidän joukossaan nykyisten serbien edeltäjät tulivat Balkanin alueelle 500- ja 600-luvuilla. 800-luvulla enemmistö Kosovon asukkaista on ilmeisesti ollut serbejä. Alueella on kuitenkin asunut pitkään muitakin kansallisuuksia. Vanhan paikannimistön pohjalta arvellaan, että Kosovossa on elänyt albaaneja jo ennen slaavilaisten kansojen vaellusta. Osmanien/Ottomaanien vallan aikana Kosovoon muutti islamin uskon omaksuneita albaaneja. 1800-luvun lopussa 70 prosenttia Kosovon asukkaista oli islaminuskoisia albaaneja ja 30 prosenttia väestöstä oli kristittyjä, enimmäkseen serbejä.
1600-luvun lopulla Kosovo oli yksi Suuren Turkin sodan taistelukentistä. Silloin sekä serbejä että Kosovon albaanien vapaaehtoisjoukkoja taisteli Euroopan valtioiden perustaman Pyhän liigan liittolaisina Turkin miehitysvaltaa vastaan. 1800-luvulla Serbiassa nousi kapinoita haastamaan Turkin valtaa. Vuonna 1817 Serbia sai itsehallinnon ruhtinaskuntana turkkilaisten alaisuudessa. Vuonna 1878, Turkin sodan jälkeen, Serbia saavutti itsenäisyytensä.
Serbialaisten taistellessa turkkilaisia joukkoja vastaan kymmenet tuhannet islaminuskoiset albaanit pakenivat taistelualueilta Kosovoon. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa yli sata tuhatta serbiä pakeni Turkin hallitsemasta Kosovosta Serbiaan. Vuonna 1913 Ensimmäisen Balkanin sodan jälkeen suurin osa Kosovosta liitettiin Serbiaan. Serbian ja Montenegron armeijat ja epäsäännölliset asejoukot surmasivat sodan aikana yli 10 000 Kosovon albaania ja noin 40 000 albaania joutui lähtemään kotiseudultaan.
Kosovon albaaniväestö suhtautui Serbiaan vihamielisesti. Serbian hallinto merkitsi albaaneille joutumista uuden miehitysvallan alle. Serbialaiset vallankäyttäjät pitivät Kosovon albaaneja enemmän ulkomaalaisina ja vihollisina kuin oman maan kansalaisina. Turkin ja Serbian väliset taistelut syvensivät islamilaisten albaanien ja ortodoksikristittyjen serbien välistä vastakkainasettelua. Sotien aikainen väkivalta ja niiden jälkeiset vainot, kostot ja sorto jättivät sekä albaanien että serbien mieleen sitkeät kaunat, jotka vaikuttavat vieläkin Kosovon väestöryhmien välisiin suhteisiin ja estävät maan eheytymisen yhteiseksi valtioksi.
Serbien Kosovo
Kosovo on serbialaisuuden sydänseutu ja kehto. Serbialaiset pitävät Kosovoa osana Vanhaa Serbiaa, josta nykyinen Serbia on syntynyt. Kosovon Pristina ja Prizren olivat 1300-luvulla silloisen Serbian valtakunnan tärkeitä kaupunkeja ja Länsi-Kosovon Peja oli Serbian ortodoksikristillisen kirkon keskus. Serbit ovat kutsuneet Kosovoa Serbian Jerusalemiksi alueen suuren uskonnollisen merkityksen vuoksi.
Kosovon tasangon taistelu vuonna 1389 on syöpynyt merkkitapauksena Serbian kulttuuriperintöön. Se on synnyttänyt myytin serbialaisista Euroopan etuvartiona turkkilaisia valloittajia vastaan, ja kristinuskon puolustajina islamin leviämisen edessä. Kosovo on historiallisesti, kulttuurillisesti ja uskonnon näkökulmasta katsottuna ollut niin tärkeä osa serbialaisuutta, että Serbia ei ole mitenkään voinut luopua alueesta. Serbia on pitänyt mahdottomana, että Kosovo ei olisi osa Serbiaa.
Nykyisen Kosovon valtion alueella serbit ovat määrällisesti pieni vähemmistö, alle kymmenesosa väestöstä. Suuri osa Kosovon serbeistä asuu maan pohjoisosassa kunnissa, joissa he ovat enemmistönä. Serbit tuntevat kuuluvansa enemmän Serbiaan kuin Kosovoon. Kosovon serbit ja albaanit elävät hyvin suuressa määrin erillään toisistaan. Kosovon albaanienemmistö ja maan johtajat eivät myöskään ole tosissaan kiinnostuneita rakentamaan Kosovon valtiolle tuoretta kansallista identiteettiä herättämään yhteenkuuluvuutta eri väestöryhmien välillä.
Albaanien Kosovo
Vuonna 2020 Kosovossa tehdyissä kyselyissä puolet Pristinan ja 70 prosenttia Mitrovican kaupunkien albaaninuorista ilmoitti, että heillä ei ole koskaan ollut minkäänlaisia yhteyksiä Kosovon serbeihin. He eivät tunteneet ketään serbiä eivätkä olleet milloinkaan tekemisissä serbien kanssa. Mitrovican kaupunki on jakautunut kahteen osaan. Serbiväestö asuu Ibarjoen pohjoisrannalla, kun taas joen eteläpuolisissa kaupunginosissa 96 prosenttia asukkaista on albaaneja ja loput ovat bosniakkeja, romaneja tai turkkilaisia. Vuonna 2011 Mitrovican eteläisten kaupunginosien 70 000 asukkaasta vain 14 ilmoittautui väestölaskennassa Kosovon serbeiksi.
Vuorovaikutuksen puute pitää yllä väestöryhmien välisiä ennakkoluuloja. Kosovon albaanien ja serbien poliittisten puolueiden johtajat käyttävät vanhoja vihoja vaaliaseina. Väestöryhmien väliset vainot ja sotien joukkosurmat nousevat usein esiin julkisessa keskustelussa. Albaanit arvelevat 1990-luvun kokemusten perusteella, että jos Kosovo ei olisi itsenäistynyt, se olisi nyt ankaran serbialaisen hallinnon armoilla. Nykytilanteessa näyttää siltä, että uskonto, siis albaanien islamilaisuus ja serbien kristillisyys, ei ole suuri ristiriitoja tai vastakkainasettelua herättävä tekijä.
Historian tutkijat painottavat, että Kosovo on satojen vuosien ajan ollut suurten valtakuntien taistelutanner ja köyhä reuna-alue, missä ihmisten yhteisölliset verkostot ovat heimoutuneet oman ryhmän, suvun ja paikallisten johtajien ympärille. Kosovon albaanienemmistö pitää itseään ensi sijassa albaaneina eikä kosovolaisina. Albaanienemmistön mielestä Kosovo kuuluu albaaneille. Heille se on albaanien kotiseutu. Kansallismieliset poliitikot ja tutkijat korostavat, että Kosovo on osa albanialaista väestö- ja kulttuurialuetta. Suurin osa Kosovon albaaneista, kuten myös maan nykyiset johtajat, pitävät luonnollisena, että Kosovo voisi liittyä osaksi Albaniaa. Kosovon nykyinen hallituspuolue Vetevendosje haluaa muuttaa maan perustuslakia niin, että Kosovo voisi liittyä Albaniaan, jos asiasta järjestetään kansanäänestys ja äänestäjien enemmistö on liittymisen kannalla.
Jugoslavian Kosovo
Toisen maailmansodan jälkeen Kosovo oli Serbian itsehallinnollinen maakunta, ja Serbia oli Jugoslavian suurin osavaltio. Muut Jugoslavian osavaltiot olivat Bosnia-Hertsegovina, Kroatia, Makedonia, Montenegro ja Slovenia. Kosovon itsehallintoasemassa oli useita vaiheita. Välillä Serbian ja Jugoslavian liittovaltion ote Kosovosta kiristyi, toisinaan Kosovon omalle kulttuurille ja päätöksenteolle annettiin enemmän tilaa.
1980-luvun alussa Kosovossa oli isoja mielenosoituksia, joissa albaaniväestö vaati maakunnan tunnustamista itsenäiseksi omana Jugoslavian osavaltionaan. Jugoslavian liittovaltio julisti Kosovoon poikkeustilan ja lähetti armeijan joukkoja kukistamaan mielenosoitukset. Vain kymmenen vuotta myöhemmin Jugoslavia hajosi. Slovenia, Kroatia ja Pohjois-Makedonia erosivat Jugoslaviasta vuonna 1991. Bosnia-Hertsegovina itsenäistyi vuonna 1992. Kosovo jäi vielä osaksi Serbiaa.
Kosovo oli yksi Jugoslavian köyhimmistä alueista. Noin viidesosa Kosovon työvoimasta oli jatkuvasti ilman työtä. Kosovon koulutustaso oli Jugoslavian alhaisimpia. Taloudelliset vaikeudet olivat suuri syy siihen, miksi 1980-luvun mielenosoitukset alkoivat Kosovossa. Kosovon väestö oli kasvanut nopeasti. Vuodesta 1961 vuoteen 1981 Kosovon albaaniväestön määrä miltei kaksinkertaistui. Työtä etsivien nuorten aikuisten määrä lisääntyi. Toimeentulomahdollisuuksien puute lisäsi maastamuuttoa ja tyytymättömyyttä.
Kosovon maaperässä on ruskohiiltä ja metallirikastumia. Niitä hyödyntävä kaivosteollisuus laajeni 1950-luvulta lähtien, mutta maakunnan muu teollinen pohja jäi heikoksi. Maatalous tuottaa edelleen huonosti. 1960-luvun puolivälin ja 1980-luvun lopun välillä työttömyys sai kymmenet tuhannet Kosovon albaanit lähtemään Jugoslaviasta Keski-Eurooppaan, Pohjoismaihin ja Yhdysvaltoihin. 1990-luvulla Kosovon itsenäisyystaisteluun liittynyt väkivalta ajoi satoja tuhansia ihmisiä pakolaisiksi ulkomaille. Noin 800 000 kosovolaista asuu edelleen maan ulkopuolella. Lähes viidesosa Kosovon kansantuotteesta tulee ulkomailla asuvien kosovolaisten rahalähetyksistä.
Jugoslavian entiset osavaltiot hakeutuvat nyt kohti Euroopan unionia. Slovenia liittyi EU:n jäseneksi jo vuonna 2004 ja Kroatia vuonna 2013. Bosnia-Hertsegovina, Montenegro, Pohjois-Makedonia, Serbia ja Kosovo, kuten myös lähinaapuri Albania, ovat hakeneet EU:n jäsenyyttä.
Kosovon kriisi
1980-luvulla Jugoslavian talous vajosi syvään taantumaan, joka synnytti huolta ja katkeruutta liittovaltion kaikilla alueilla. Liittovaltiota pitkään johtanut Josip Broz Tito kuoli vuonna 1980 ja tämä viritti kilpailun poliittisesta vallasta. Suurin osavaltio Serbia pyrki vahvistamaan asemansa liittovaltion johtajana. Sekä taloudellista että poliittista valtaa alettiin keskittää tavalla, joka herätti ärtymystä ja itsenäisyyspyrkimyksiä pienemmissä osavaltioissa ja Kosovossa. Vuonna 1989 Slobodan Milosevic valittiin Serbian presidentiksi. Hänen johdollaan Serbia koetti tukahduttaa osavaltioiden ja Kosovon itsenäisyyspyrkimykset turvautumalla armeijaan ja raakaan väkivaltaan.
Kroatiassa ja Bosnia-Hertsegovinassa syttyneet irtautumissodat vaativat yli sata tuhatta ihmishenkeä. Taistelevat osapuolet syyllistyivät ihmisoikeusloukkauksiin. Serbien armeija pani toimeen laajoja joukkomurhia, vaikka YK yritti perustaa sotatoimialueille turva-alueita siviiliväestön suojelemiseksi. Vuonna 1995 serbiarmeija teloitti 8000 muslimiväestöön kuulunutta miestä ja poikaa Srebrenican kaupungissa Bosnia-Hertsegovinan itäosassa.
Vuonna 1996 Kosovon vapautusarmeija aloitti itsenäisyyssodan Serbian hallintoa vastaan. Vuonna 1998 Kosovoon lähetettiin Serbian armeijan joukkoja, poliiseja ja epäsäännöllisiä serbialaisia aseryhmiä, jotka syyllistyivät murhiin ja raiskauksiin. Miljoona Kosovon albaania pakeni kotiseudultaan väkivallan tieltä. Serbijoukot surmasivat yli 10 000 albaaniväestöön kuuluvaa ihmistä. Srebrenican murhenäytelmä pelotti kansainvälistä yhteisöä eikä samanlaisten tapausten haluttu toistuvan Kosovossa. Vuonna 1999 läntinen sotilasliitto Nato pommitti Serbian joukkoja. Serbialaiset asevoimat vetäytyivät Kosovosta. YK otti vastuun Kosovon hallinnosta.
Vuonna 1994 YK:n turvallisuusneuvosto perusti kansainvälisen rikostuomioistuimen käsittelemään Jugoslavian hajoamissotien sotarikoksia. Vuonna 2002 Slobodan Milosevic joutui Jugoslavia-tuomioistuimen eteen syytettynä Kroatiassa, Bosnia-Hertsegovinassa ja Kosovossa tehdyistä sotarikoksista sekä rikoksista ihmisyyttä vastaan. Milosevic kuoli sydänkohtaukseen vuonna 2006 ennen kuin tuomioistuin sai häntä koskevan oikeuskäsittelyn päätökseen.
YK Kosovossa
YK:n monialainen Väliaikainen hallinto-ohjelma Kosovossa, UNMIK (United Nations Interim Administration Mission in Kosovo), edistää Kosovon väestöryhmien välistä vuorovaikutusta ja rauhan rakentamista. Ohjelmaan kuuluu myös ihmisoikeuksien seuranta. Ohjelmalla on toimistot Pristinassa ja Mitrovicassa. Sen palveluksessa työskentelee 374 ihmistä. Kosovossa on vuodesta 1999 lähtien toiminut YK:n valtuuttama ja Naton johtama kansainvälinen rauhanturvajoukko Kosovo Force (KFOR), jossa on 4000 sotilasta. Rauhanturvaajiin kuuluu myös suomalainen osasto, jossa on 70 sotilasta. Vuonna 2023 suomalaista osastoa vahvistettiin pioneerijoukkueella. Rauhanturvaajat tukevat YK:n johtamaa väliaikaista siviilihallintoa ja myös EU:n ponnisteluja rauhan säilyttämiseksi. KFOR-joukon tehtävänä on sotilaallisella läsnäolollaan estää vihamielisyydet väestöryhmien välillä. Kaikkiaan Kosovossa toimii 15 YK:n järjestöä ja ohjelmaa, jotka edistävät maan kehitystä omavaraiseksi itsenäiseksi valtioksi.
Aiheeseen liittyvät maat ja konfliktit
Lue maaprofiilit konfliktiin liittyneistä maista: