Kaksi hallitusta ja paljon aseryhmiä
Libyassa länsiosassa toimivan kansainvälisesti tunnustetun hallituksen ja itäosan sotilasjohtajan Khalifa Haftarin joukkojen välillä on toistuvasti ollut aseellisia yhteenottoja. Vuonna 2020 solmittiin tulitauko ja sovittiin, että Libyassa järjestetään vaalit vuoden 2021 lopulla. Vaaleja ei kuitenkaan järjestetty. Neuvottelut vaalien mahdollisesta järjestämisestä jatkuivat vuonna 2022.
Kaikkialla Libyassa on paikallisia aseryhmiä. Ne puolustavat kotialueitaan ja heimonsa etuja. Ne miehittävät maanteillä omia tarkastuspisteitään. Ne perivät tiemaksuja. Ne harjoittavat kiristystä ja sieppauksia. Ne liittyvät suurempiin armeijoihin ja saavat palkkaa hallituksilta. Ne vartioivat lentokenttää ja suojelevat öljyvaroja. Ne purkavat ja solmivat liittoja. Vihollisten ja liittolaisten asetelmat muuttuvat jatkuvasti. Aseryhmät kahakoivat keskenään. Välillä ne pirstoutuvat uusiksi ryhmiksi. Väestöryhmien väliset vanhat vihat kiristävät edelleen ihmisten ja yhteisöjen välisiä suhteita. Tuoreemmat sisällissodat ovat viime vuosina avanneet lisää haavoja.
Libyan konfliktiin osallistuu useita ulkomaalaisia tahoja. YK tukee maan länsiosassa toimivaa Kansallisen yhtenäisyyden hallitusta. Tämä hallitus on saanut apua Turkilta, Qatarilta ja Italialta. Turkki on lähettänyt Libyaan omia sotilaitaan ja yli kaksi tuhatta Syyriasta värvättyä sotilasta. Libyan itäosassa Tobrukissa istuvan parlamentin ja sitä tukevan sotilasjohtaja Haftarin liittolaisia ovat Egypti, Yhdistyneet arabiemiirikunnat, Venäjä, Saudi Arabia ja Jordania. Ranskakin on antanut aseapua Haftarille. Yhdysvallat tuki Haftaria vuoteen 2019 asti. Sen jälkeen Yhdysvallat on kannattanut YK:n tunnustamaa Kansallisen yhtenäisyyden hallitusta.
Libyan taisteluihin on sotkeutunut tsadilaisia, sudanilaisia ja nigeriläisiä aseryhmiä. Kansallisen yhtenäisyyden hallituksessa on mukana islamistisia liikkeitä. Libyassa toimii myös ääri-islamistisia järjestöjä, jotka etsivät mahdollisuuksia vahvistua sekavissa oloissa. Eri väestöryhmien ja niiden asejoukkojen väliset kahakat eivät läheskään aina liity suoraan kahden kilpailevan hallituksen välisiin erimielisyyksiin. Ne voivat leimahtaa paikallisista kiistoista, joiden syinä ovat pitkäaikaiset kaunat tai tuore valtakamppailu. Libya näyttää hajonneen pirstaleiksi.
Libyan talous horjuu
Libyalla on Afrikan suurimmat tunnetut öljyvarat. Vuoden 2011 sisällissota ja vuosia sen jälkeen jatkuneet taistelut ovat kuitenkin hävittäneet maata ja kasvattaneet köyhyyttä. Nykyiset kilpailevien hallitusten sekä monien eri aseryhmien väliset kiistat ja kahakat ovat välillä keskeyttäneet öljyn pumppaamisen ja viennin. Vuonna 2022 paikallisten asejoukkojen tukema sulku esti öljyn viennin Itä-Libyassa kolmen kuukauden ajaksi. Tämä aiheutti 50 miljoonan euron suuruisen vientitulojen menetyksen joka päivä. Öljyn ja maakaasun vienti tuottaa nykyisin yli kolme neljäsosaa Libyan tuloista. Parhaina tuotantovuosina öljyn ja kaasun osuus on ollut yli 95% Libyan vientituloista.
Vuonna 2020 Libyan kansantalous supistui 31%. Vuonna 2021 Afrikan kehityspankki arvioi, että 53% libyalaisista oli niin köyhiä, että heillä ei ollut varaa hankkia välttämättömimpiä kulutustarvikkeita. Vuonna 2022 mielenosoittajien joukko tunkeutui Tobrukin parlamentin rakennukseen esittääkseen vastalauseensa elinolojen huononemisesta. Mellakoita puhkesi myös Tripolissa ja Benghazissa. Mielenosoittajat syyttivät kumpaakin kilpailevaa hallitusta siitä, että päättäjät ajavat vain omia etujaan ja ovat unohtaneet väestön tarpeet. Libyassa on jatkuvasti sähkökatkoja, jotka vaikeuttavat ruokahuoltoa, tuotantoa ja ihmisten elämää. Nekin ärsyttävät yhä enemmän. Kaikkiaan ihmiset ajattelevat, että turvattomuus, köyhyys ja epävarmuus tulevaisuudesta ovat jatkuneet liian pitkään. Vuoden 2021 lopussa Libyassa oli vielä 180.000 maan sisäistä pakolaista. Kiihkeämpien taisteluiden jälkeen vuonna 2020 maan sisäisiä pakolaisia oli puoli miljoonaa, mutta enemmistö heistä on palannut takaisin kotiseudulleen.
Tripolin hallitus ja Haftarin armeija
Vuonna 2011 Libya kävi ankaran sisällissodan, missä kaadettiin 42 vuotta hallinnut Muammar Gaddafin diktatuuri. Gaddafi surmattiin kansannousun aikana. Vuonna 2012 Libyassa järjestettiin kansalliskokouksen vaalit. Valtaan nousi väliaikainen hallitus. Saavutettu rauha oli hauras. Sodan jälkeen maassa toimi kymmeniä hyvin aseistautuneita ryhmiä, jotka olivat valmiita käyttämään väkivaltaa asiansa ajamiseksi. Syyskuussa vuonna 2012 ääri-islamistit hyökkäsivät Yhdysvaltojen Benghazin lähetystöön ja tappoivat suurlähettiläs Christopher Stevensin.
Vuonna 2014 järjestettiin parlamenttivaalit. Vain 18% äänioikeutetuista kävi äänestämässä. Ääri-islamistiset aseryhmät yrittivät vallata Tripolin. Väliaikainen hallitus ei luopunut vallasta. Se jäi Tripoliin. Uusi parlamentti muutti Tobrukiin ja nimitti asevoimiensa komentajaksi kenraali Haftarin. Jälleen syttyi sisällissota. Kaksi kilpailevaa hallitusta taisteli samanaikaisesti toisiaan ja ääri-islamisteja vastaan. Monet paikalliset aseelliset ryhmät osallistuivat taisteluihin tilapäisissä liittoutumissa jonkun osapuolen kanssa.
Joulukuussa 2015 Tripolin väliaikaishallinnon ja Tobrukin parlamentin välillä solmittiin sopimus Kansallisen yhtenäisyyden hallituksesta. Vuonna 2016 uusi hallitus ja Tobrukin parlamentin joukot ajoivat yhdessä ääri-islamistiset aseryhmät pois Sirtestä. Vuonna 2017 Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat islamistien leirejä. Vuonna 2018 taistelut islamistiryhmiä vastaan jatkuivat kaikkialla Libyassa ja samaan aikaan sotilasjohtaja Haftar vahvisti joukkojaan ja otettaan öljyn tuotantoalueista.
Huhtikuussa vuonna 2019 Haftarin armeija hyökkäsi Länsi-Libyaan Kansallisen yhtenäisyyden hallituksen tukialueille ja lähestyi Tripolia. Haftarin armeijan ja Tripolin hallitusta puolustavien asejoukkojen välillä käytiin kovia taisteluja. Turkki lähetti sotilaita Libyaan tukemaan Kansallisen yhtenäisyyden hallitusta. Kesäkuussa 2020 Tripolin hallitusta tukevat joukot pakottivat Haftarin armeijan perääntymään kaupungin ympäriltä. Lokakuussa YK ilmoitti, että hallitus ja Haftarin armeija olivat sopineet tulitauosta. Maaliskuussa 2021 Haftarin armeijan tukea nauttiva Tobrukin parlamentti suostui siihen, että Libyaan perustettaisiin uusi yhtenäisyyshallitus, jonka tehtäväksi tuli järjestää vaalit vuoden 2021 lopulla. Uuden hallituksen pääministeriksi nimitettiin Abdul Hamid Dbeibah.
Vuodelle 2021 suunniteltuja vaaleja ei järjestetty. Neuvottelut niistä jatkuivat vuonna 2022. Helmikuussa vuonna 2022 Tobrukin parlamentti äänesti Fathi Bashagan Libyan pääministeriksi. Tripolin hallitusta johtava Dbeibah ei suostunut jättämään paikkaansa. Libyassa on siis kaksi kilpailevaa hallitusta ja pääministeriä. YK tunnustaa edelleen Tripolin Abdul Hamid Dbeibahin hallituksen. Kahakat Haftarin armeijan ja Tripolin hallitusta puolustavien joukkojen välillä ovat jatkuneet Tripolissa ja muualla Länsi-Libyassa vuonna 2022. Dbeibahin vastustajat ovat syyttäneet häntä epärehellisestä vallantavoittelusta. Kun Dbeibah valittiin vuonna 2021 yhtenäisyyshallituksen pääministeriksi, neuvotteluissa korostettiin sitä, että tämän väliaikaishallinnon tärkein tavoite oli luoda edellytykset vapaille ja uskottaville vaaleille. Niiden kautta Libya voisi alkaa rakentaa rauhaa, vakautta ja kehitystä. Pidettiin tärkeänä, että väliaikaishallinnon johtajat eivät käyttäisi asemaansa hyväksi pönkittääkseen valtaansa. Dbeibah on sanonut, että hän aikoo asettua presidenttiehdokkaaksi ensi vaaleissa. Tämä herätti suuttumusta Tobrukin parlamentissa vaikuttaen osaltaan siihen, että parlamentti nimitti Bashagan kilpailevaksi pääministeriksi.
Libyan öljy
Libyan öljy- ja kaasukentät ovat sisämaassa Saharan aavikolla. Öljyn ja kaasun esiintymiä on sekä Tripolin väliaikaishallituksen että Haftarin armeijan alueilla. Aavikolta raakaöljy ja kaasu kuljetetaan putkia pitkin Välimeren rannalle öljysatamiin ja kaasuterminaaleihin. Haftarin armeija hallitsee Libyan itäistä rannikkoa Sirten ja Benghazin välissä. Siellä sijaitsevista Zueitinan, Bregan, Ras Lanufin ja Sidran satamista ja terminaaleista lähetetään ulkomaille yli puolet Libyan vientiöljystä. YK:n päätöslauselmien mukaan Tripolin hallituksen valvoma kansallinen öljy-yhtiö on ainoa yritys, jolla on oikeus päättää Libyan öljyn viennistä ja huolehtia sen myynnistä. Itä-Libyan sotilasjohtaja Haftar on jo vuosien ajan pyrkinyt ottamaan osan öljyn ja kaasun kaupasta omaan hallintaansa.
Libyassa on useita ulkomaisia öljy-yhtiöitä. Italialainen Eni on niistä suurin. Vuonna 2022 Eni, brittiläinen BP ja Libyan kansallinen öljy-yhtiö solmivat sopimuksen uusien öljyvarojen kartoittamisesta ja hyödyntämisestä. Ranskalainen Total on laajentanut toimintaansa Libyassa. Venäläinen Taftnet on tehnyt koeporauksia Länsi-Libyassa. Öljy on yksi tärkeimmistä syistä siihen, miksi moni valtio on osallistunut Libyan konfliktiin. Toinen syy on ollut islamististen liikkeiden juurtuminen Libyan alueelle. Saudi-Arabia, Yhdistyneet arabiemiirikunnat ja Egypti ovat katsoneet Haftarin armeijan liittolaiseksi taistelussa islamistista Muslimiveljeskuntaa vastaan. Ranska ja Yhdysvallat ovat nekin Libyan konfliktin eri vaiheissa arvioineet Haftarin armeijan hyödylliseksi työkaluksi ääri-islamististen ryhmien kukistamisessa. Turkki ja Qatar eivät pidä Muslimiveljeskuntaa ja muita Libyan alueella toimivia islamisteja vihollisina.
Vuonna 2019 Tripolin hallitus ja Turkki solmivat kahdenvälisen sopimuksen maiden välisestä Välimeren talousvyöhykkeestä. Libya tunnustaa Turkin oikeuden eräisiin Välimeren itäosien vesialueisiin, joilla on arvokkaita kaasuesiintymiä. Libyan ja Turkin välinen sopimus on herättänyt vastalauseita Egyptissä, Kreikassa ja muiden Välimeren maiden piirissä.
Muuttajien reitti
Libya on vuosien ajan ollut afrikkalaisten maastamuuttajien reitti Välimeren rannikolle ja sieltä edelleen Eurooppaan. Muuttajien määrän kasvaessa Euroopan valtiot, kuten Italia, Ranska ja Espanja ovat pyrkineet yhteistyöhön Libyan viranomaisten kanssa rajoittaakseen merenylitystä. Vuonna 2021 yli 32.000 muuttajan matka keskeytettiin Välimerellä ja heidät palautettiin takaisin Libyaan. Maastamuuttajien ja pakolaisten salakuljettajat lähettävät ihmiset merelle pienissä ja usein huonokuntoisissa aluksissa. Vuonna 2021 yli 1500 Libyasta lähtenyttä muuttajaa ja pakolaista hukkui tai katosi yrittäessään päästä Välimeren yli. Vuoden 2022 alkupuolella Libyasta tuli veneillä ja laivoilla Italiaan yli 18.000 ihmistä, joiden joukossa oli egyptiläisiä, intialaisia, tunisialaisia, syyrialaisia, afganistanilaisia, norsunluurannikkolaisia, guinealaisia, eritrealaisia, sudanilaisia ja iranilaisia.
Libyassa on useita pidätys- ja pakolaiskeskuksia, missä maahan tulleet muuttajat voivat joutua olemaan vankeina pitkiä aikoja. Osa pidätyskeskuksista on Libyan viranomaisten valvomia. Toisia ylläpitävät aseryhmät tai salakuljettajat. Muuttajia kohdellaan huonosti. He saavat niukasti ruokaa ja vettä. Heidät majoitetaan ahtaisiin tiloihin, joita ei ole tarkoitettu ihmisten asumiseen. He menettävät vapautensa. Heillä teetetään pakkotyötä ja he joutuvat sukupuolisen hyväksikäytön sekä väkivallan kohteiksi.
Maan läpi kulkevien muuttajien ja pakolaisten lisäksi Libyassa on paljon ulkomaalaisia siirtotyöläisiä. Vuonna 2021 maassa oli 621.000 vierastyöläistä, joista neljäsosa tuli Nigeristä, lähes viidesosa Egyptistä ja yhteensä vähän alle kolmasosa Sudanista ja Tsadista. Sotien aikana vierastyöläiset ovat kärsineet kovasta kohtelusta ja väkivallasta. Afrikkalaiset ovat olleet rotusorron kohteina. Libyassa asuneet ulkomaalaiset ovat myös osallistuneet sotiin. Gaddafi toi Libyaan tuhansia palkkasotilaita muista Afrikan maista. Nykyisin Libyassa toimii sudanilaisia, tsadilaisia ja nigeriläisiä aseryhmiä. Vuoden 2011 kansannousun ja sitä seuranneen pitkittyneen sisällissodan aikana aseita on ollut Libyassa helposti saatavilla. Libyasta on virrannut aseita ja taistelijoita Tsadiin, Sudaniin, Keski-Afrikan tasavaltaan, Maliin ja muille Sahelin seudun väkivalta-alueille. Libyan konfliktilla on ollut huomattava alueellinen vaikutus Keski- ja Pohjois-Afrikassa.
Aseiden valta
Libyan joka kylässä ja kaupungissa on aseellisia ryhmiä - tai ihmisillä on mahdollisuus hankkia aseita sekä muodostaa aseryhmiä, jos he katsovat sen tarpeelliseksi. Useimmat aseryhmät ovat paikallisia. Ne edustavat omaa kotiseutuaan ja väestöryhmäänsä. Gaddafin vastaisen kansannousun aikana kaupunkialueilla syntyi kaupunginosakohtaisia aseryhmiä. Libyan eri heimojen ja etnisten ryhmien välillä on pitkään hautuneita erimielisyyksiä ja vanhoja vihoja. Ne aiheuttavat epäluottamusta ja toisinaan aseellisia välikohtauksiakin. Tuoreemmatkin valtataistelut saavat paikalliset johtajat keräämään tuekseen aseistettuja joukkueita. Heimopohjaisia aseryhmiä on erityisesti sisämaassa, Libyan keski- ja eteläosissa, mutta myös Haftarin armeijan piirissä esimerkiksi Benghazissa on selviä klaanien tai väestöryhmien välisiä jakolinjoja.
Jotkut aseryhmät verkottuvat alueellisesti ja valtakunnallisesti. Tripolissa neljä paikallista asejoukkoa on solminut liiton muodostaakseen voimakkaan valtaryhmän. Monet pienemmät ryhmät ovat toimineet Tripolin hallitusta tukevien joukkojen tai Haftarin armeijan liittolaisina - ja joskus siirtyneet puolelta toiselle. Joidenkin aseryhmien toiminta on ammattimaistunut siinä mielessä, että ne myyvät turvallisuuspalveluja yrityksille ja viranomaisille. Tripolin hallitus ja Haftarin armeija maksavat palkan asejoukoilleen joko suoraan tai antamalla rahaa ryhmien johtajille. Libyan yleinen tilanne on yhä niin sekava, että libyalaisten on vaikea tunnistaa, mitkä aseryhmät hoitavat alueellaan viranomaisilta saamiaan tehtäviä ja mitkä toimivat oman mielensä mukaan.
Libyan eteläosien paikallisissa aseryhmissä on sekä pysyviä jäseniä että niitä, jotka liittyvät ryhmään ajoittain silloin, kun he tai heidän kotiyhteisönsä katsovat sen aiheelliseksi. Monilla ihmisillä on jo kokemusta aseiden käytöstä. Aseryhmät hankkivat tuloja vartioimalla öljy- ja kaasukenttiä, jalostamoja ja öljyvarastoja. Ryhmät perustavat maanteille sulkuja ja tarkastuspisteitä, ja perivät kulkumaksuja tiellä liikkuvilta. Ihmisten, öljyn ja kauppatavaroiden salakuljettajat maksavat suojelurahaa kaikille reitin varren aseryhmille. Chatham Housen tekemässä tutkimuksessa mainitaan, että kolmensadan kilometrin mittaisella tieosuudella oli vuonna 2018 kaksikymmentä aseryhmien tarkastuspistettä.
Gaddafin perintö
Vuonna 1951 Libya itsenäistyi. Maan hallitsijaksi nimitettiin kuningas Idris. Kahdeksan vuotta myöhemmin Libyasta löydettiin valtavat öljvarat. Syyskuussa vuonna 1969 nuorten upseerien johtama sotilaskaappaus kukisti Idrisin hallinnon. Sotilaita johti nuori kapteeni Muammar Gaddafi. Hän ylensi itsensä everstiksi ja hallitsi Libyaa 42 vuotta. Idrisin aikaan Libya oli köyhä ja heikko kansakunta, jonka talous oli riippuvainen ulkomaisesta avusta sekä Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian ilmavoimien tukikohtien vuokranmaksuista. Neljän miljoonan asukkaan maassa vain neljännesmiljoona ihmistä osasi lukea ja kirjoittaa.
Libya oli Italian siirtomaa vuodesta 1911 alkaen toiseen maailmansotaan asti. Toisen maailmansodan aikana Libya oli ankarien taistelujen näyttämö. Saksan ja Italian armeijat taistelivat Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen joukkoja vastaan. Sota tuhosi Libyan. Kuningas Idris hallitsi suurten heimojen suostumuksella. Heimoilla oli enemmän valtaa kuin keskushallinnolla. Libyassa on 140 heimoa ja useita taustaltaan ja tavoiltaan hyvin erilaisia väestöryhmiä. Italian siirtomaavalta yhdisti Libyaksi kolme eri aluetta: läntisen rannikon Tripolitanian, itäisen Kyrenaikan ja Saharan Fezzanin. Rannikon kaupunkilaiset ja Saharan paimentolaiset elivät niin erilaisissa oloissa ja säännöillä, että heidän välillään oli leveä kuilu.
Gaddafin hallinnon alkuvaiheissa hänellä oli suuria kansallismielisiä tavoitteita. Hän halusi yhdistää Libyan ja käyttää öljyvaroja kansakunnan vahvistamiseksi. Gaddafi kansallisti Libyassa toimivat ulkomaiset öljy-yhtiöt ja otti öljyntuotannon ja -kaupan valtion haltuun. Öljyvaroilla kohennettiin koulutusta, terveydenhoitoa ja ihmisten asuinoloja. Sähköverkkoa laajennettiin. Väestön ruokahuoltoa parannettiin avustusohjelmilla. Gaddafin ottaessa vallan Libya oli yksi Afrikan köyhimmistä maista. Vuonna 2011 Libya oli jo noussut Afrikan kärkimaaksi YK:n inhimillisen kehityksen vertailussa. Lähes 90% aikuisista oli luku- ja kirjoitustaitoisia ja sukupuolten välisen tasa-arvon edistämisessä oli otettu monta askelta eteenpäin. Gaddafi oli myös raaka itsevaltias, joka ei kaihtanut väkivaltaa. 1970- ja 1980-luvuilla hän aloitti sotia Tsadia vastaan saadakseen Libyalle luonnonvaroiltaan rikkaan Aozoun alueen. Hän pidätytti vastustajansa ja järjesti julkisia hirttäjäisiä. Vuonna 1996 Abu Salimin vankilan joukkomurhassa tapettiin 1200 poliittista vankia.
Gaddafin valtakauden alussa hänen kansallismielinen ja Libyan nykyaikaistamiseen pyrkivä linjansa sai tukea Tripolin ja Benghazin alueiden kaupunkiväestöltä. Gaddafin hallinnon mielivaltaisuus ja kansalaisoikeuksien loukkaukset herättivät kuitenkin vastustusta. Gaddafi turvautui heimovaltaan säilyttääkseen otteen Libyasta. Hän suosi itselleen läheisimpiä ja uskollisimpia heimoja. Hänen liittolaisiaan olivat warfallat, qadhadfat, majabrit, megarat ja zuwayyat. Myös tarhunoilla ja zentaneilla oli hyvin vahva asema Libyan armeijassa. Gaddafilaisen kansanvaltion hallintokäytännöissä heimojen johtajilla oli paljon paikallista valtaa, kunhan he tunnustivat Gaddafin maan hallitsijaksi. Gaddafin ylivallan varmistivat isot öljyvarat ja häikäilemättömän väkivaltainen turvallisuuskoneisto.
Libyasta ei tullut nykyaikaista maata. Siitä tuli asetelmiinsa juuttunut öljyvaltio, missä pinnan alla kytevät ristiriidat ja eri ryhmien eduntavoittelu olivat valmiit räjähtämään yhteenotoiksi, jos diktatuuri löysentäisi otettaan tai sen taloudellinen valta heikkenisi. Gaddafin valtakaudella hänen haastajiaan olivat armeijan sisäiset heimoryhmittymät sekä uskonnolliset liikkeet, jotka halusivat muuttaa Libyan jyrkästi islamistiseksi valtioksi. Vuonna 2011 alkaneessa Gaddafin vastaisessa kansannousussa ja sen jälkeisessä sisällissodassa islamistisilla liikkeillä ja aseryhmillä oli tärkeä osuus.
Hajoaako Libya
Gaddafin vastaisen kansannousun jälkeen, maaliskuussa 2012, Libyan suurimpien itäisten heimojen johtajat julistivat Kyrenaikan itsehallintoalueeksi ja perustivat kansanneuvoston sen päätöksentekoelimeksi. Tämä oli näyte siitä, että järjestäytyneet heimot alkoivat toimia puolueiden tavoin. Itä-Libyan Kyrenaikan alueella on 70-80% Libyan öljyvaroista. Libyan väestöstä neljäsosa asuu Kyrenaikassa. Asukkaat ovat pitkään olleet tyytymättömiä siihen, että heidän mielestään öljyvauraus on aina hyödyttänyt enemmän Libyan läntisimmän rannikkokaistan asukkaita, tripolilaisia. Kyrenaikan paikalliset kansanliikkeet ja aseryhmät ovat useita kertoja keskeyttäneet öljyn pumppauksen ja kuljetuksen vientisatamiin pakottaakseen Tripolin hallituksen antamaan heille suuremman osuuden öljyvaroista. Itäisen Libyan sotilasjohtaja Haftar on myös koettanut ottaa öljykaupan hallintaansa siinä onnistumatta. Haftarin yritykset ovat epäonnistuneet osittain siksi, että Libyan kansantalouden perustan horjuttaminen voisi viedä maan täyteen hajaannukseen, joka aiheuttaisi pitkäaikaisen epävakauden Pohjois-Afrikassa. Tästä syystä Libyan konfliktiin osallistuneet ulkomaiset tahot ovat vastustaneet voimakkaasti Haftarin toimia öljykaupan osittamiseksi.
Itä-Libyan lisäksi myös maan keski- ja eteläosissa Fezzanissa on suurta tyytymättömyyttä siihen, että seutu on saanut ihmisten mielestä liian vähäisen osuuden öljyn tarjoamasta varallisuudesta. Fezzan on karu ja harvaan asuttu alue Saharan aavikolla. Yhteisöt ovat rakentuneet harvojen vehreiden keitaiden ympärille ja kauppareittien varsille. Arabiväestön lisäksi Fezzanin alueella elää tuaregikansaa sekä tebu-väestöryhmiin kuuluvia ihmisiä, joilla on läheisiä yhteyksiä Nigeriin ja Tsadiin. Libyan monille väestöryhmille yhteinen piirre on se, että ihmiset tuntevat ensisijaisesti kuuluvansa omaan heimoon tai väestöryhmään, ja he ovat sille uskollisia sen sijaan, että pitäisivät itseään kansallismielisesti libyalaisina. Näin hajaantunut yhteisöllisyys on alkuasetelma monille ristiriidoille. Poliittiset ja sotilasjohtajat käyttävät hajaannusta hyväkseen edistääkseen valtapyyteitään. Samaan aikaan hekin ovat hajaannuksen vankeja, koska minkä tahansa hallinnon tueksi on vaikea saada luotettavaa enemmistöä. Siksi Libyan poliittinen ja aseellinen kriisi voi kestää vuosikymmeniä välillä laantuen tai kiihtyen. Euroopan valtioista Italia, Ranska ja Iso-Britannia ovat eri vaiheissa vaikuttaneet suuresti siihen, millainen maa Libya on. Libyan kriisin ja tulevaisuuden muotoutumiseen vaikuttavat nykyisin Turkki, Egypti, Algeria, Qatar ja useat muutkin tahot. Ulkomaisten pyrkimysten kirjo lisää Libyan hajaannusta.
YK ja Libya
YK perusti vuonna 2011 työryhmän edistämään Libyan rauhankehitystä ja jälleenrakennusta. Työryhmä tunnetaan nimellä UNSMIL (The United Nations Support Mission for Libya). Joulukuussa vuonna 2016 YK:n turvallisuusneuvosto laajensi UNSMIL:in toimenkuvaa niin, että työryhmän tehtäväksi annettiin neuvotella ja toimia välittäjinä eri osapuolten kesken Libyan sovintosopimuksen toimeenpanemiseksi. Tavoitteena oli auttaa vahvistamaan Libyan hallintoa, turvallisuutta ja taloutta sopimuksen jälkeisissä siirtymävaiheissa.
UNSMIL antaa pyydettäessä Libyan valtion laitoksille asiantuntija-apua. UNSMIL seuraa ihmisoikeuksien kunnioittamista ja tiedottaa niiden mahdollisista loukkauksista. UNSMIL tukee Libyan viranomaisten toimia aseidenriisunnassa ja laittoman asekaupan rajoittamisessa. UNSMIL johtaa muiden YK:n järjestöjen toimintaa Libyassa ja kanavoi maahan kansainvälistä apua. Libyassa toimii useita YK:n järjestöjä: kehitysohjelma UNDP, elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO, teollisen kehityksen järjestö UNIDO, lastenrahasto UNICEF, tasa-arvojärjestö UN WOMEN, pakolaisasiain valtuutetun toimisto UNHCR, humanitaarisen avun toimisto OCHA, miinanraivaustoimisto UNMAS, huumeiden ja rikollisuuden torjunnasta vastaava toimisto UNODC, asuinyhdyskuntaohjelma Habitat, Maailman terveysjärjestö WHO, Maailman elintarvikeohjelma WFP, Kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA, Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö IOM ja Kansainvälinen väestörahasto UNFPA.
Lähteet
- The Situation in Libya: Reflections on Challenges and Ways Forward, International Peace Institute, 2022
- The Development of Libyan Armed Groups Since 2014, Community Dynamics and Economic Interests, Tim Eaton, Abdul Rahman Alageli, Emadeddin Badi, Mohamed Eljarh, Valerie Stocker, Middle East and North Africa Programme, Chatham House, 2020
- Tribal Power, the State, and Political Transition in Libya, Moncef Djaziri, Oasis, 2022
- Libya, History, Encyclopedia Britannica